Päivän vieras -kirjoitus Itä-Häme -lehteen

Suhtautumisella kuolemaan on selvä yhteys kirkon työntekijöiden työhyvinvointiin. Ne papit ja kanttorit, jotka eivät pelkää kuolemaa, näyttävät voivan työssään paremmin kuin ne, joiden suhde kuolemaan on pelokas tai torjuva.

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelän tutkimuksesta ”Kutsumuksen imu ja työn todellisuus” selviää, että luonteva suhtautuminen kuolemaan on keskeinen ammatillisen osaamisen tekijä ja voimavara kirkon työssä.

Voisiko tutkimustulosta yleistää koskemaan ihmisiä yleensä? Voimmeko paremmin, jos olemme kuoleman kanssa sinut? Mitä keinoja on oppia suhtautumaan kuolemaan pelotta, avoimesti?

Rituaalit ja hautaustavat auttavat kuoleman aiheuttamassa hämmennyksessä, rohkaisevat kohtaamaan menetyksen ja tukevat surun läpikäymisessä. Niihin sisältyy vuosituhansien aikana koottua yhteisöllistä viisautta.

Seurakunnissa kohdataan yhä useammin kysymys, voitaisiinko vainajan ruumiin sijasta siunata hänen tuhkansa.

Luterilaisen kirkon Kirkollisten toimitusten oppaan mukaan hautaan siunaaminen tapahtuu ennen tuhkausta, mutta jos “painavat syyt puoltavat päinvastaista menettelyä, ei siihen ole estettä”. Piispainkokous on viimeksi syyskuussa 2017 käsitellyt tuhkan siunaamista. Se ei tehnyt muutosta yleiseen käytäntöön, mutta tarkensi ohjeistusta.

Ensinnä painavat syyt voivat liittyä maantieteellisestä etäisyydestä johtuvaan vainajan kohtuuttoman pitkään kuljetusmatkaan. Tämä voi koskea niin kotimaassa kuin ulkomailla kuollutta.

Toiseksi painavana syynä voi olla terveyshaittojen ehkäiseminen, kuten esimerkiksi silloin, kun kyseessä on pitkään kuolleena ollut vainaja tai pelätään tartuntavaaraa.

Kolmanneksi mainitaan ”muut painavat tapauskohtaiset syyt”. Näitä on vaikea määritellä tarkasti.

Kristillisen perinteen mukaan vainaja siunataan hautaan ennen mahdollista myöhemmin tapahtuvaa tuhkausta.  Hauta on lepopaikka ennen ylösnousemusta ja elämän lopullista täyttymystä. Esikuvana on Jeesuksen hautaaminen ja kuolleista nouseminen.

Kyse on myös vainajan ruumiin kunnioittamisesta ja arvostamisesta. Ihmisen ruumis on kuolleenakin Jumalan luomus. Uskontunnustuksen mukaan uskomme ruumiin ylösnousemukseen. Hautaan siunaamisen tapa ilmentää uskoa koko ihmisen ylösnousemukseen.

Kirkon vuosisataisen kokemuksen mukaan on sielunhoidollisesti perusteltua, että vainajan ruumis on konkreettisesti läsnä siunaustilaisuudessa. Tämä tulee kauniilla tavalla esille ortodoksisessa hautaan siunaamisessa.

Ortodoksisen perinteen mukaan vainajan siunaus toimitetaan arkku avoinna. Hän on omaistensa ja rakkaittensa ympäröimänä viimeisen kerran näkyvästi läsnä. Siunauksen jälkeen omaiset ja läheiset jättävät vielä jäähyväiset avoimen arkun äärellä.

Vanhat traditiot sisältävät viisautta, joka kantaa meidänkin sukupolveamme. Olipa hautaan siunaamisen tapa mikä tahansa, tärkeintä on muistaa, että Luoja löytää omansa. Hänelle kukaan ei ole hukassa.