Uskonto kulttuurin syvärakenteena

”Pääsiäisessä tärkeintä on hyvä ruoka ja leppoisa vapaa-ajan viettäminen.” Tähän tapaan monessa uutisessa kirjoitettiin suomalaisten pääsiäisenvietosta. Lehtihaastatteluissa ei mainittu kiirastorstain ehtoollisenviettoon, pitkäperjantain jumalanpalvelukseen tai pääsiäisyön messuun osallistumista. Pääsiäisen uskonnollinen merkitys on monella jäänyt taka-alalle.

Tilannetta ei käy kieltäminen. Perinteinen uskonnollisuus ja kristillinen traditio ovat haurastuneet. Se näkyy esimerkiksi kirkollisten juhlapyhien merkityksen vähenemisenä ihmisten mielessä.

Havainto herättää pohtimaan kahta asiaa. Ensinnä luterilaisuus on suomalaisessa kulttuurissa edelleen syvärakenne, jonka päällä jokapäiväinen toimintamme lepää. Se on lukemattomin tavoin mukana siinä, mitä arjessamme teemme, mitä valitsemme tai jätämme valitsematta ja millaiset arvot vaikuttavat elämäämme.

Kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen onkin todennut, että kristinuskon ja kirkon rooli kulttuurissamme on niin keskeinen, että kaikki suomalaiset kuuluvat ”kulttuuriseen seurakuntaan” siitä riippumatta, mikä on kunkin suhtautuminen uskontoon tai onko joku kirkon jäsen vai ei.

Kristillisen uskon kulttuurinen ja yhteiskunnallinen merkitys on maassamme tosiasia, vaikka luonnollisesti siihen ovat vaikuttaneet monet muutkin historialliset prosessit.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että luterilaisella kirkolla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa keskeinen asema. Suuri osa vaikutuksesta on ollut välillistä ja epäsuoraa: kirkon kasvatustyön ja opetuksen ansiosta suomalaisten keskuuteen on vakiintunut uskomuksia ja arvoja, jotka vaikuttavat merkittävästi suomalaiseen kulttuuriin ja politiikkaan – vaikka näitä kirkollisia taustoja ei aina tunnisteta.

Toiseksi kysymykseksi nousee, kuinka kauan kulttuuriset rakenteet kantavat yksilöä ja yhteiskuntaa, jos ne irtautuvat tyystin sen sisällöstä? Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirkollisten juhlapyhien uskonnollisen merkityksen heikkeneminen on huolestuttavaa.

Kirkon vuosisatainen työ on saanut aikaan vahvan kulttuurisen syvärakenteen. Se ei kuitenkaan pysy, ellei se siirry tulevalle sukupolvelle. Seuraukset eivät näy välittömästi, mutta vähitellen sukupolvien vaihduttua tilanne muuttuu.

Professori Immonen kiinnittääkin huomiota siihen, että meille on jo syntynyt nuori sukupolvi, jolle luterilaisen tradition keskeisetkin piirteet ovat tuntemattomia.  Lisäksi maahanmuuton seurauksena luterilainen yhtenäiskulttuuri on murentunut. Hänen mukaansa ”jatkossa luterilaisuuden vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin onkin yhä suurempi kysymysmerkki.”

Kirkollisten juhlapyhien viettäminen kodeissa tarjoaa mahdollisuuden välittää myös niiden uskonnollista sisältöä uudelle sukupolvelle. Samalla lapsemme saavat kosketuksen siihen arvopohjaan, jonka varassa suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kasvanut. Ja siinä samalla kulttuurimme syvärakenne vahvistuu.