Tätä aikaa varten

Tämä puheenvuoroni rakentuu kolmen raamatunkohdan pohjalle. Näin toivon valottavani teemaa ”Tätä aikaa varten” kolmesta eri näkökulmasta. Ne eivät ole kaiken kattava katsaus evankelioimiseen. Pikemminkin ne ovat kolme sellaista näkökohtaa, joita pidän keskeisinä ja tärkeinä nykyaikana, siis ”tätä aikaa varten”.

I Evankelioiminen kirkon tuntomerkkinä

”Siinä, että julistan evankeliumia, ei ole mitään ylpeilemistä, sillä minun on pakko tehdä sitä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1. Kor. 9:16).

Tässä raamatunkohdassa on tärkeä välimerkki. Jakeen viimeinen virke päättyy huutomerkkiin. Se on merkki siitä, että apostoli Paavalin sydän paloi evankeliumille. Myös virkkeen alku on tärkeä. Sanat ovat täynnä tunnetta. ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” Ilmaus "Voi minua" on täynnä sydämen paloa. Koko hänen elämäntyönsä rakentui yksin evankeliumin eteenpäin viemiselle.

Markku Ojasen teoksessa Onnellisuuden käsikirja (Perussanoma 2013) kerrotaan naisesta, joka eli kymmenen vuotta erakkona Etelä-Amerikan viidakossa. Kysyttäessä yksinäisyydestä nainen vastasi: Kyllä, olin usein hyvin yksinäinen, en silloin kun olin alakuloinen, vaan silloin kun olin onnellinen, koska minulla ei ollut ketään kenen kanssa sitä jakaa.

Näin se on. Jos meille tapahtuu jotakin todella hienoa, tekee siitä mieli kertoa. Tähän yksinkertaiseen asiaan perustuu evankeliumin eteneminenkin. Paavali ei lähetyskirjeissään erityisesti kehota ja käske evankelioimaan tai tekemään lähetystyötä. Silti hän kuvaa sitä omalla kohdallaan pakkona: voi minua, ellen evankeliumia julista! Hän julisti evankeliumia siksi, että se on aivan liian arvokas ja tärkeä pidettäväksi vain omana tietona.

Vuonna 2004 Kalevi Lehtinen puhui Suomen Evankelioimiskongressi E4:ssä. Muistan puheesta, kuinka hän korosti jokaisen oikeutta turvautua Jeesukseen. Hän siteerasi Johanneksen evankeliumin ensimmäisen luvun sanoja: ”Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapseksi, kaikille, jotka uskovat häneen.” (Joh. 1:12). Lehtisen mukaan tämä on hyvin tärkeä raamatunkohta, koska se kertoo, että jokaisella maailman ihmisellä on oikeus turvautua Jeesukseen ja pelastua. Kenelläkään ei ole lupaa ottaa tätä oikeutta pois keneltäkään.

Tämä oikeus on alettu ymmärtää yhä selkeämmin. On merkillepantavaa, että viime aikoina evankelioiminen on entistä vahvemmin tullut osaksi kirkkojen elämää. Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirjassa ”Yhdessä kohti elämää” todetaan: ”Evankelioiminen on vakaata mutta nöyrää uskon ja vakaumuksen jakamista toisten ihmisten kanssa. Siksi kirkon tulee sukupolvesta toiseen yhä uudelleen sitoutua evankelioimiseen, joka on olennainen tapa välittää Jumalan rakkautta maailmaan.” (Yhdessä kohti elämää 2013, s. 8).

Katolisessa kirkossa on pitkään puhuttu uudesta evankelioimisesta (ks. Risto Jukon artikkeli Uusi evankeliointi paavi Paavali VI:n ja paavi Johannes Paavali II:n mukaan. Teologinen Aikakauskirja 1/2016). Edellinen paavi Benedictus XIV pyrki mieluummin purkamaan kuin lisäämään Vatikaanin hallintoa, mutta yhden uuden neuvoston hän perusti vuonna 2010: uuden evankelioimisen paavillisen neuvoston (Pontificium Consilium de Nova Evangelizatione Promovenda).Myös hänen edeltäjänsä Johannes Paavali II piti tärkeänä evankelioimista. Se näkyy muun muassa Johannes Paavali II:n apostolisesta kirjeestä Novo millennio ineunte vuodelta 2001:

”Olen vuosien varrella usein toistanut kutsun uuteen evankeliointiin. Teen sen taas nyt, voidakseni korostaa, että meissä tulee syttyä alkuaikojen into ja meidän tulee antaa itsemme täyttyä apostolisella julistuksella, joka seurasi helluntaita. Meidän tulee herättää itsessämme Paavalin palava vakuuttuneisuus, joka huudahtaa: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista.” (1. Kor. 9:6).”

Vuonna 2012 vierailin Vatikaanissa uuden evankelioimisen neuvostossa. Huumorin pilke silmäkulmassa voi todeta, että tuolloin tapahtui kahden formulamaailman tunnetun nimen kohtaaminen: Häkkinen ja Fisichella. Nimittäin vierailun isäntänä toimi neuvoston johdossa oleva arkkipiispa Salvatore Rino Fisichella. Hän kertoi muun muassa Euroopan kahdessatoista suuressa kaupungissa järjestettävästä Missio metropoli –tapahtumasta, jossa jaettiin erikielisiä Markuksen evankeliumeja. Sain sellaisen mukaani. Roomalaiskatolinen kirkko perustaa siis evankelioimisensa Jumalan sanan jakamiseen!

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusin lähetystä koskeva linjaus on nimeltään ”Yhteinen todistus” (2015). Sen mukaan ”Lähetys on kaikkien kirkkojen ja jokaisen seurakunnan perustehtävä. Evankeliumia Kristuksen ainutlaatuisuudesta on julistettava aina ja kaikkialla.” ”Kirkko ja sen lähetysjärjestöt vievät rohkeasti sanoman lähellä ja kaukana elävien keskuuteen. Ne julistavat evankeliumia ja viestivät siitä monin eri tavoin erityisesti siellä, missä Kristusta ei vielä tunneta. Samoin kohdataan niitä, jotka ovat vieraantuneet kristillisestä uskosta.” (s 5).

Olen edellä kuvannut ehkä vähän paperinmakuisesti sitä, miten vanhoissa kirkoissa ja ekumeenisessa liikkeessä ajatellaan nykyään evankelioimisesta. Haluan tällä alleviivata sitä, että evankelioiminen ei kuulu vain joillekin siitä innostuneille uskoville tai vapaakirkoille tai evankelioimisjärjestöille. Kyse on, kuten Kuopion piispa Jari Jolkkonen on todennut, ”kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki”. Evankelioiminen on jokaisen kirkon, seurakunnan ja kristityn perustehtävä tätä aikaa varten.

Kun tämän sanottuani katson teitä evankelistoja, mieleni täyttää ilo ja kiitollisuus. Te toteutatte tätä perustehtävää. Te olette ottaneet sen todesta. Evankelistan kutsumus ei ole helppo. Sen olen teistä oppinut ja nähnyt. Te toimitte apostoli Paavalin tavoin: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” Siksi lausun nöyrän kiitokseni ja arvostukseni siitä, että uskollisesti noudatatte omaa kutsumustanne.

II Yhteys ja rakkaus puhuttelee

”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21).

Tämä raamatunkohta on jae Johanneksen evankeliumin 17. luvusta. Se on Jeesuksen jäähyväisrukouksen kolmannesta osasta (17:20-26). Siinä Jeesus laajentaa esirukouksensa aluetta koskemaan kaikkien sukupolvien kristittyjä, siis myös tämän ajan uskovia, meitä. Jeesuksen rukouksen uudeksi keskeiseksi asiaksi tulee kristittyjen yhteys. Siinä on meille sanoma, jota emme ole riittävän vakavasti ottaneet huomioon.

Jeesus ilmaisee, mikä on kristittyjen yhteyden, ”yhtä olemisen”, tarkoitus: ”jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut”. Kristittyjen, kirkon, seurakunnan yhteys ei ole jokin kaunis pyrkimys tai ideaali, jolla ei ole kiinnekohtaa elävään elämään. Se on kristittyjen elämän edellytys.

Erityisesti piispan tehtävänä on vaalia Kristuksen kirkon yhteyttä. Silti kristittyjen yhteys ei ole jokin piispojen yksinoikeus tai ekumeenisen liikkeen elitismiä tai siitä innostuneiden harrastusta. Yhteys on kristillisen kirkon, seurakunnan ja meidän kristittyjen toiminnan lähtökohta ja edellytys. Sen perusteena on Jumalan itsensä yhteys: ”niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa”.

”Maailma”, siis ihmiset eivät usko kristilliseen sanomaan, ellei Kristuksen kirkko ole yksi. Kristinuskon sanoma on apostolinen usko, jonka ytimenä on Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeen 16 sanoma: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16). Jotta maailma uskoisi tämän sanoman, kristittyjen on oltava yhtä.

Ymmärrämmekö, kuinka vakavasta asiasta on kyse? Ellei kristillinen yhteisö, Kristuksen kirkko ole yksi, sen työ ei ole mielekästä eikä sillä ole käytännöllistä merkitystä. Kaikki mikä rikkoo ja särkee yhteyttä, merkitsee Kristuksen ruumiin, kirkon, heikkenemistä, tehtävän vaikeutumista ja sanomamme uskottavuuden vähenemistä.

Keskinäisen yhteyden vaaliminen on tärkeä tehtävämme, jos aiomme kristittyinä olla uskottavia ja välittää evankeliumin sanomaa. Meidän on ymmärrettävä, että yhteys on keskeinen osa Kristuksen kirkon olemusta. Yhtä hyvin kirkkojen ja seurakuntien johdon kuin jokaisen työntekijän ja jäsenen on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”

Kautta kristillisen kirkon historian yhteys on ollut jännitteistä. Se on ollut ykseyttä moninaisuudessa. Oma kirkkoni yhtä vähän kuin mikään muukaan kirkkokunta tai seurakunta ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti. Se on Uuden testamentin mukaan viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Tarvitsemme rohkeutta uskaltaa kohdata toisemme, monella tapaa erilaiset ihmiset. Tarvitsemme rohkeutta rakentaa yhteyttä. Tarvitsemme keskinäistä rakkautta ja toistemme kunnioittamista. Jeesus sanoo: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35). Ei toinen kristitty ole sisareni tai veljeni siksi, että hän ajattelee kuten minä, että hän on oikeaoppinen ja kaikin puolin hyvä. Hän on veljeni ja sisareni siksi, että meillä on sama Isä.

Mikkelin helluntaiseurakunnan johtaja Matti Hirviniemi kertoi jokunen vuosi sitten, että seurakunnassa oli yhteisesti päätetty, etteivät seurakunnan jäsenet puhu toisista kristityistä ja kirkoista pahaa. Tästä periaatteesta myös evankelista Kalevi Lehtinen usein muistutti. Tässä on meillä kaikilla opittavaa, jos haluamme olla uskottavia evankelistoja tätä aikaa varten.

Rovasti Jaakko Haavio kirjoitti aikoinaan eräässä saarnassaan aikojen vaihtumisesta ja kevään odotuksesta osuvasti. ”On syksyn merkki, kun kristityt huokailevat toisiaan vastaan. On tullut talvi, kun kristityt langettavat toisistaan tuomioita. Mutta kun Jumalan valtakunnassa kevään voimat murtuvat esiin, sanotaan: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.”

Viholliskuvien maalaaminen, epäluulojen vahvistaminen ja muurien rakentaminen on helppoa. Se on myös kovin inhimillistä, kristittyjenkin kesken. Siihen Jumalan vastustaja juuri pyrkii. Mutta se ei voi olla meidän tiemme ja tapamme, jos aiomme olla uskollisia Kristukselle.

Minua on puhutellut vanha hasidi-juutalaisten kertomus, joka on varmaan monille teillekin hyvin tuttu. Siihen kiteytyy jotain olennaista siitä, millainen tehtävä yhteyden rakentaminen ja vaaliminen on meille kristityille.

Rabbi kysyy oppilailtaan: ”Miten voisimme määritellä päivästä sen hetken, jona yö päättyy ja päivä alkaa?” Eräs oppilas ehdottaa: ”Kun pystyn erottamaan etäältä koiran ja lampaan?” ”Ei”, rabbi vastasi. ”No entä se hetki, jona pystyn erottamaan toisistaan viikunapuun ja viiniköynnöksen?” kysyi toinen oppilas. ”Ei”, vastasi rabbi. ”Olkaa hyvä ja vastatkaa itse”, oppilaat pyysivät. ”Se on se hetki”, viisas opettaja sanoi, ”kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kylliksi valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.”

Siellä missä tunnistamme toisemme sisariksi ja veljiksi, siellä missä uskallamme kohdata toisemme ja katsoa toisiamme kasvoihin, siellä missä yhdessä rukoilemme ja teemme työtä, yö muuttuu päiväksi. Siellä syntyy ja vahvistuu yhteys. Siellä näkyy keskinäinen rakkaus. Silloin olemme uskottavia evankeliumin välittäjiä tätä aikaa varten.

III Evankeliumin kokonaisvaltaisuus

“Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastaisin edes muutamia. Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen.” (1. Kor. 9:22b-23).

Tässä on kuvattu apostoli Paavalin evankelioimisstrategia: Juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen. Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen pohjalta nouseva ajatus on kontekstualisoinnin klassikko. Yksinkertaistaen kyse on siitä, että tullakseen ymmärretyksi on puhuttava sitä kieltä, jota ihmiset ymmärtävät, ja sillä tavalla kuin tilanne, aika, paikka ja kuulijakunnan rakenne edellyttävät. On siis toimittava ”tätä aikaa varten”.

Yhdenkoon sukkahousut ovat myös klassikko, mutta yhdenkoon julistuksellisilla sukkahousuilla ei yksinkertaisesti enää pärjää katsomusten markkinoilla. Onko tässä tilanteessa kyse siitä, että meillä on tarjolla elämän kallein ja merkityksellisin asia ja samaan aikaan vääränlaisia ihmisiä, jotka eivät osaa enää tähän sanomaan tarttua? Vai onko pikemminkin kysymys siitä, että emme osaa kertoa Jeesuksesta ja uskosta niin, että se koskettaisi nykyihmistä ja hänen elämänsä kysymyksiä?

Liian usein teemme tyylikysymyksistä uskonkysymyksiä ja muotoseikoista sisältöasioita. Olennaiseksi nousevat vaikkapa pukeutumiseen tai musiikkityyleihin liittyvät kysymykset. Muistan, kuinka 1970-luvulla seurakuntamme kanttori heitti roskiin Jaakko Löytyn ensimmäisen levyn, kun sellainen musiikki ei sovi seurakuntaan. Tai muuten voi olla vaikka kuinka muotivaatteissa, mutta kravattia ei uskovaisen sovi käyttää. Tai oikea uskovainen ei käytä korvakoruja. Tunnetko muuten Ernesti Rinta-Ylä-Harju-Joupin? Vanhauskoiselle Ernestille usko ei ole vain uskomista, vaan ennen kaikkea vastustamista. Siksi hän vastustaa uutta Raamatunkäännöstä, uutta virsikirjaa, uutta kirkkolakia, uutta kirkkokäsikirjaa, uutta jumalanpalvelusta, uutta virkakäsitystä ja kaikkea muuta uutta paitsi Uutta testamenttia. Tai tunnetko Helka Hipiän? Helka kertoo olevansa avarahenkinen ja hyväksyvänsä kaikki muut paitsi Kansanlähetyksen, Raamattuopiston, Kansan Raamattuseuran, SLEY:n, OPKOn, Kylväjät, Sanansaattajat, rukoilevaiset, körttiläiset, lestadiolaiset, uukuniemeläiset, vapaat suunnat, vanhan virsikirjan, vanhan jumalanpalveluksen, vanhat kirkkorukoukset, vanhat perinteet, vanhat ystävät ja Vanhan testamentin. Kaiken muun Helka hyväksyy.

Onkohan näitä Ernestejä ja Helkoja sinun seurakunnassasi? Toisinaan tuntuu, että nämä kirjailija Teuvo V. Riikosen (Lippa silmille ja liukuun, s 65, 67) luomat karikatyyrit ovat liiankin totta seurakunnissamme. Usko on ennen kaikkea vastustamista. Sitä sävyttää kyynisyys, toisten arvostelu, elämänkielteisyys, synkkyys ja oikeassa olemisen pakko. Uskosta tulee elämää rajoittava rasite, Raamatusta sääntökokoelma ja opista kahle. Muodoista ja tavoista tulee pääasia. Silloin juututaan väärällä tavalla vanhaan ja kadotetaan taju maailmasta, joka muuttuu ympärillä koko ajan. Jatkuva tehtävämme on pohtia, miten uusilla tavoilla ja keinoilla evankeliumi voi olla läsnä kaikkialla siellä, missä ihmiset ovat. Uskon sisältö ei muutu eikä saa muuttua. Sen sijaan keinot ja tavat sen välittämiseen ja ilmaisemiseen muuttuvat ja saavat muuttua. Moninaisuus vallitkoon keinoissa, kunhan muistamme vanhan hyvän ohjeen: "Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta."

Tämä on paljolti myös sukupolvikysymys. Huomaan sen itsestänikin. Minun on toisinaan vaikea ymmärtää, joskus jopa vaikea hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joilla nuori sukupolvi elää uskoaan todeksi ja välittää sanomaa Jeesuksesta. Silloin kyselen itseäni sitä, että olemmeko tarjoamassa vanhaa viiniä vanhoissa leileissä, menneisyyden evankelioimista, paluuta vanhaan hyvään aikaan, jota ei enää ole? Pystymmekö siirtämään oppimamme ja kokemuksemme nuorten sukupolvelle? Uskallammeko antaa heille tilaa ja valtaa toimia silloinkin, kun heidän tapansa ja tyylinsä on toinen kuin meidän? Rohkenemmeko valtuuttaa ja siunata nuorten sukupolvea evankelistoiksi tätä aikaa varten?

Paavalin evankelioimisstrategiaan liittyy kokonaisvaltaisuus. Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä. Koko evankeliumiin kuuluu sekä julistus että palvelu. Evankelioiminen tapahtuu sanoin ja teoin. Täyteen evankelioimiseen kuuluu täysi evankeliumi, siis sekä Jumalan sanan julistus että kärsivän ihmisen auttaminen. Siihen liittyy myös sen muistaminen, että varsinaisen työn tekee Pyhä Henki. Hän synnyttää uskon ja rakkauden armonvälineiden kautta.

Kollegani Jari Jolkkonen sanoin viime keväänä (2016) Kirkon evankelioimistyön seminaarissa: ”Pitäytyminen vain toiseen merkitsee evankeliumin amputoimista ja kohtalokasta kaventamista. Jos rajoitumme auttamistyöhön ja häivytämme evankeliumin, teemme kirkosta pelkän Punaisen Ristin. Auttaa voi ilman Kristustakin. Ei siihen kirkkoa tarvita. Pahimmillaan ilosanoma joutuu tekojen vanhurskauden ja ahtaan moralismin vankilaan. Jos taas julistamme ihmiselle evankeliumia, mutta sivuutamme hänen fyysiset leipähuolensa, kuinka hänen sydämensä voisi lämmetä Kristukselle? Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja juuri sen tuntomerkkinä hoiti kehon tarpeita ruokkimalla nälkäisiä ja parantamalla sairauksia.”

Tämä julistuksen ja palvelun yhteys tulee hyvin esille kohdasta, jossa Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus esittää ohjelmansa: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen” (Luuk. 4:18). Tässä evankeliumi sisältää sekä julistuksen että auttamisen, sanat ja teot. Se on evankelioimista ”tätä aikaa varten”.

Hyvät evankelistat. Apostoli Paavali sanoo: ”Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen.” Tämä on näillä Evankelistojen yhteyspäivillä tärkeä huomata ja siihen haluan päättää puheeni.

Evankelistan tehtävä on julistaa sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, Herrastamme ja Vapahtajastamme, syntiemme sovittajasta ja kuoleman voittajasta, ”tätä aikaa varten”. Kun evankelista välittää tätä sanomaa toisille, hän saa luottaa siihen, että sama sanoma kantaa hän itseään. Siksi mielessäni on varmaan useimmille teistä tuttu Erkki Lemisen runo. Se kiteyttää olennaisimman evankelistan tehtävästä ja voimanlähteestä.

Sateen liottama. Tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätin seisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä suorittaen tehtäväänsä, karkoittamista.

Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies seisoo pöntössään ihmisten keskellä suorittaen tehtäväänsä, kutsumista.

Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan, kun on ryysyjen sisällä risti.