Kirjoitus Tiimalasi-lehden numerossa 4/2022

Aloittaessani papin virassa 1980-luvun alkupuolella hautajaisissa näkyi vielä silloin tällöin naisilla suruharsoja ja miehillä surunappeja tai -nauhoja. Suru tehtiin näkyväksi.

Aikoinaan surun julkinen ilmaiseminen kuului tapakulttuuriin. Oli normaalia näyttää julkisesti kokeneensa menetyksen ja elävänsä suruaikaa. Toisinaan se koettiin pakkosuremisena. Siksi on yhtäältä ymmärrettävää, että viime vuosikymmeninä suruharsot, -napit ja -nauhat ovat kadonneet. Toisaalta on menetys se, että nykyisin suru jää helposti näkymättömiin.

Kuolemansurusta väitellyt FT Mari Pulkkinen on todennut, että kolmannella vuosituhannella kielletyn kuoleman aikakausi on monelta osin ohitettu, mutta kysymys surun kieltämisestä on yhä ajankohtaisempi. Hänen mukaansa viime vuosina suomalaisten suhde suruun on jossakin määrin avautunut. Silti kaikkineen suru näyttäytyy kuolemaa itseään merkittävämpänä tabuna.

Viime vuosikymmenten yksityistymiskehitys ja pärjäämisen eetos ovat entisestään vauhdittaneet surun kätkemistä. Koronavuodet ovat valitettavasti kiihdyttäneet kehityssuuntaa, kun hautajaiset on vietetty vain läheisten kesken ja avointen muistotilaisuuksien määrä on vähentynyt.

Näkyvä merkki surun kätkemisestä on suhtautuminen itkemiseen. Sinänsä itkeminen on suremiseen kiinteästi ja itsestään selvästi kuuluva osa-alue. Julkista itkua kartetaan ja monen omaisen huoli on, miten selviää hautajaisista itkemättä. Kyyneleet saatetaan kätkeä jopa läheisimmiltä perheenjäseniltä.

Aikamme ihanteena on surunilmausten kontrollointi. Julkisen itkemisen väheneminen vie niin surevalta kuin hänen läheisiltään ja saattoväeltä mahdollisuuden tunteiden ilmaisemiseen ja surun sanoittamiseen.

Mari Pulkkisen mukaan suomalaiselle kulttuurille on tyypillistä jättää surevat omaan rauhaansa, rajata suru yksityisasiaksi ja kunnioittaa sitä vähän liikaakin. Surun jäämisellä piiloon on seurauksia sekä yksilölle että yhteisölle.

Kun surun julkinen ilmaiseminen esimerkiksi surupukeutumisella on kadonnut, vaatii surevalta rohkeutta paljastaa menetyksen kokemus. Tähän me suomalaiset emme tunnu olevan valmiita. Samalla sureva jää vaille myötätuntoa ja tukea, joita hän tarvitsisi.

Surun piilottaminen vaikuttaa myös koko yhteiskuntaan. Surusta tulee kummajainen, vaikka menetys, kuolema ja suru kuuluvat ihmisyyteen eikä yksikään voi niiltä välttyä. Ne ovat osa elämänkokonaisuutta.

Brittiläinen kirjailija ja professori C.S. Lewis pohti kärsimyksen ongelmaa. Hän kirjoitti siitä syvällisen kirjan. Mutta teoria ja tieto ei riittänyt. Vasta menetettyään puolisonsa hän ymmärsi, miten menetys ja rakkaus liittyvät yhteen. Elokuvassa ”Varjojen maa” Lewis sanoo: ”Joka ei ole koskaan menettänyt, ei ole koskaan rakastanut. Joka ei ole koskaan rakastanut, ei ole koskaan menettänyt.”

Suru on merkki rakkaudesta. Siksi sillä tulisi olla tilaa myös julkisuudessa.