Kolumni Tiimalasi-lehdessä 7.4.2020

Ruotsissa miltei 10 prosenttia vainajista haudataan ilman minkäänlaisia seremonioita. Kun reilut kymmenen vuotta sitten alle kaksi prosenttia vainajista haudattiin ilman seremoniaa, nyt luku lähentelee jo kahdeksaa prosenttia.

Luvuissa ei ole mukana niitä ihmisiä, joilla ei ole omaisia, sillä heille järjestetään kunnan tai kirkon puolesta hautajaisseremonia. Luvuissa ei ole myöskään mukana uskonnottomia hautajaisia, sillä silloinkin on kyseessä hautajaisseremonia.

Mistä hautaus ilman minkäänlaista seremoniaa kertoo?

Kuolemaan valmistaminen ja kuolleista huolehtiminen ovat kuuluneet ihmiskunnan kulttuuriin alusta alkaen. Hautaustavat ovat vaihdelleet eri aikoina, mutta yhteistä on ollut jonkinlainen järjestelmä, jolla kuolleista on huolehdittu. Se on ollut merkki ihmisarvosta.

Ranskalainen sosiaalihistorioitsija Philippe Ariès on todennut kunniallisen hautauksen olleen 1500-luvulta lähtien kaikkien hautausten periaatteena. Tämä näkyi siinä, että hautauksiin osallistui niin oma lähisuku kuin naapurit ja kyläläisetkin. Kunniallinen hautaus velvoitti jonkun joka talosta osallistumaan hautaukseen.

Yhteiskunnan muuttuessa, suurperheiden hajotessa ja väestön muuttaessa yhä enemmän kaupunkeihin myös hautauskulttuuri koki muutoksen. Yhteiskunnan individualisoituminen on merkinnyt yksilön irrottautumista historiallisista siteistä ja niistä perinteistä, jotka ennen antoivat hänelle turvaa tuovat toimintatavat kuoleman edessä. Onko tämän kehityksen huippuna käytäntö, että vainaja haudataan mahdollisimman pian ilman mitään seremonioita?

Mitä seremoniaton hautaus vaikuttaa ihmisen mahdollisuuteen surra ja käydä kuoleman aiheuttamaa menetystä läpi?

Kuoleman ja surun kohtaamisen välineitä ovat meillä Suomessa vanhastaan olleet rituaalit ja kristillinen usko. Hautaan siunaaminen, kuten muutkin hautausseremoniat, voidaan nähdä siirtymäriittinä. Riitti tukee muutoksissa yksilön ja yhteisön vakautta. Se lievittää muutosten aiheuttamaa epävarmuutta, kontrolloi esiin tulevaa ahdistuneisuutta ja kanavoi tunteita.

Hautaustavat ja -seremoniat tarjoavat koetellut ja turvallisen käyttäytymismallin. Ne selittävät elämän ja olemassaolon tarkoitusta ja auttavat siten menetyksen kohtaamisessa ja läpikäymisessä.

Kristillinen usko on syntynyt haudalla ja kuoleman todellisuuden koskettamana. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus liittyvät jokaisen ihmisen kuolemaan. Kirkon uskon keskeinen sanoma on kuoleman voittaminen. Kristuksen ylösnousemus merkitsee, että kuolemalla ei ole viimeistä sijaa kristityn elämässä.

Hautajaisissa ei ole ollut kyse lopullisesti päättyneestä ihmiselämästä, vaan seurakunnan jäsenen saattamisesta. Elämä jatkuu vielä ajan rajan takana. Hautausmaista ei ole tullut pelottavia kalmistoja, vaan paikkoja, jonne kristityt kokoontuivat muistamaan edellä menneitä seurakunnan jäseniä.

Kirkon näkökulmasta hautaaminen ja vainajan saattaminen hautausmaalle ei ole ollut koskaan vain terveydenhoidollinen tapahtuma. Se on lähimmäisenrakkauden osoittamista pois kutsutulle ja huolenpitoa hänen omaisistaan. Tästä syystä hautaan siunaamisella on merkittävä tehtävä.