Puhe synnistä on ajankohtaista

Koronasynti on alkuvuoden uudissanoja. Sillä tarkoitetaan virustartuntojen ehkäisemiseksi annettujen määräysten tietoista rikkomista, mutta myös unohduksen tai epähuomion vuoksi tehtyjä rikkomuksia.

Sanaa synti käytetään hengellisen merkityksen lisäksi myös muussa kuin uskonnollisessa kielessä. Suklaa on syntisen hyvää, löytyypä internetistä resepti syntisen hyvästä suklaakakusta tai broilerpiirakasta. Samanaikaisesti kun kirkossa puhutaan entistä vähemmän synnistä, sitä useammin se esiintyy muussa kielenkäytössä.

Synti-sanan käyttäminen arkikielessä kertoo, että myös jälkikristillisessä yhteiskunnassa on säilynyt jonkinlainen käsitys sanan merkityksestä. Samanaikaisesti synti kuulostaa niin vanhanaikaiselta ja vaarattomalta, että siitä voidaan puhua kevyesti. Siksi se esiintyykin erilaisissa yhteyksissä.

Nykyihmisen kielenkäyttöön kuuluu vain harvoin puhe synnistä asian alkuperäisessä merkityksessä. Sana on kuin jäänne entisiltä ajoilta. Kuitenkin olemme synnin todellisuuden kanssa päivittäin tekemisissä.

Käsitys ihmisestä jatkuvasti Jumalan silmien alla elävänä olentona on haalistunut. Tunto Jumalan pyhyydestä on ohentunut.

Muistammeko enää, että elämme ja olemme aina kasvokkain Jumalan kanssa, kaikkivaltiaan pyhän, mutta myös armollisen Jumalan kanssa? Olemmeko unohtaneet, että Jumalan sana on sekä lakia että evankeliumia?

Uskallammeko enää myöntää Raamatun vakavan muistutuksen siitä, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23) ja että ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23)?

Onko kirkon julistuksesta tullut pelkkää itsensä ja toisensa hyväksymistä, suvaitsevaisuuden korostamista, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvopuhetta?

Jos vakavuus Jumalan edessä elämisestä unohtuu, myös armo latistuu. Yhä harvemmin kuulee opetusta siitä, mikä seuraa edellä mainitsemiani raamatunkohtia ja mikä lopulta on meille ihmisille kaikkein tärkeintä: ”mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi” (Room. 3:24), ”mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23).

Jos synnin radikaalisuus unohdetaan, armo muuttuu pinnalliseksi hyväksymiseksi ja ihmispuheeksi. Samalla ihmisen kaipuu löytää Jumala ja saada syntinsä anteeksi jäävät vastausta vaille.

Kirkkovuodessa meneillään oleva paastonaika on Jeesuksen matkan seuraamista kohti kärsimystä ja kuolemaa. Samalla se kehottaa tutkimaan itseämme.

Mikä minun elämässäni on vastoin Jumalan sanaa ja miten voisin elää Jumalan tahdon mukaisesti? Tähän tutkisteluun kuuluu samaan aikaan katumus omista synneistä, mutta ennen kaikkea luottamus anteeksiantamukseen.

Jumalan armo ja anteeksiantamus ovat aina syntiä suurempia. Syntinsä tunteva ja katuva ihminen saa syntinsä anteeksi, ehdoitta ja armosta Kristuksen sovitustyön ansiosta.