”Lähdimme liikkeelle isien maasta” (virsi 595:1). Karjalainen kansa oli joutunut talvisodan vuoksi kokemaan sen, mistä tämänvuotisten hengellisten päivien teema kertoo. Isien maasta oli ollut pakko lähteä. Karjalaiset evakot olivat hajallaan ympäri maata. Maaliskuun 13. päivän vastaisena yönä 1940 Moskovassa solmittu rauha merkitsi yhtäältä helpotusta, kun sota päättyi. Toisaalta se tarkoitti suurta menetystä koko Suomelle, mutta ennen kaikkea karjalaisille.

Viipurin hiippakunnan piispa Yrjö Loimaranta lähetti hiippakuntansa papistolle tuomiokapitulin kiertokirjeen (n:o 176) mukana tervehdyksen 16.3.1940, siis kolme päivää talvisodan päättymisen jälkeen. Tervehdyksessään piispa Loimaranta toteaa, että ”Suuri osa hiippakuntamme alueesta on ollut pakko irroittaa isänmaastamme. Syvää tuskaa tuntien on tämä todettava. Mutta me odotamme toivossa ja uskossa uuden päivän koittoa. Tämän uuden päivän sarastuksen me nyt jo näemme siinä, että hiippakuntamme kaikki seurakunnat edelleenkin ovat olemassa, vaikkakin niiden asuinpaikat tällä hetkellä osittain ovat hajallaan eri osissa maata.”

Piispalla oli hiippakunnan papistolle rohkaisun lisäksi kehotus: ”Rakkaat virkaveljet, kootkaa yhteen seurakuntanne jäsenet yhteisiin Jumalan sanan tutkimistilaisuuksiin ja rukouskokouksiin, muistaen, että siellä, missä näin tehdään, on Jumala todella läsnä seurakuntansa keskuudessa. Ja näin säilyvät seurakunnat kokonaisina huolimatta siitä, että niiden ulkonaiset alueet on otettu pois. Ja kun keskuudessamme on tämä näkymätön, Jumalan yhteydessä elävä seurakunta, silloin nämä ajallisetkin asiat jälleen selviävät ja me voimme Jumalaan turvautuen ja Hänen voimallaan rakentaa voimakkaiksi seurakuntiamme ja isänmaatamme.”

Piispa Loimarannan kirjeessä huomio kiinnittyy siihen, että kansan vaikean murrosajan keskellä pappeja kehotettiin kokoamaan seurakuntaa yhteen tutkimaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan. Tämä neuvo ei ole menettänyt vieläkään ajankohtaisuuttaan. Jumalan sana ja rukous ovat aina olleet kristittyjen voimanlähteenä. Miksi ne ovat niin tärkeitä, että talvisodan päätyttyä Viipurin piispa erityisesti muistutti niistä ja kehotti niitä harjoittamaan?

Piispa Loimaranta korostaa hajalle lyödyn seurakunnan yhteen tulemisen tärkeyttä. Kristityt ovat aina vaikeina aikoina hakeutuneet yhteen, saamaan voimaa toisistaan ja yhteisestä uskostaan. Sen merkkinä ovat nämäkin Karjalan Liiton hengelliset päivät. Me haluamme kokoontua yhteen, yhdessä rukoilemaan ja kiittämään. Sen merkkinä on tämä iltakirkko täällä Helsingin tuomiokirkossa. Seurakunta haluaa olla koolla yhdessä ja polvistua ehtoollispöytään Herran itsensä palveltavaksi.

Ihminen ei voi turvautua Jumalaan ilman Hänen sanaansa. Usko ilman sitä on vain yritystä selittää todellisuutta ja tulevaisuutta pelkästään omien havaintojen ja kokemusten kautta. Jumalasta voidaan kyllä sanoa monenlaisia asioita, mutta tärkein perusta jää puuttumaan. Itse tehty Jumala on heikko ja voimaton. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain omien ajatustemme käsityksiä Jumalasta, mutta emme löydä elävää Jumalaa. Emme löydä Jumalaa, joka on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, isiemme Jumala, historian Jumala, ilmoituksen Jumala, joka lähetti ainoan Poikansa pelastukseksemme. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain mielikuvia Jumalasta, mutta emme voi jättäytyä hänen varaansa, turvautua häneen. Siksi on tärkeää pitää kiinni Jumalan sanasta, tutkia, lukea ja kuulla sitä. Sanassa kohtaamme elävän Jumalan, johon voimme turvautua.

Rukous on kristityn tehtävä. Rukouksessa ihminen sanoittaa uskon todellisuutta ja omaa elämäntilannettaan Jumalan kasvojen edessä. Hän kuvaa paitsi Jumalaa ja hänen pelastustekojaan, myös omaa jumalakokemustaan. Siksi rukouksemme ovat sanoja, pyyntöjä, valituksia, kiitoksen ja ilon ilmauksia. Raamatun rukouskirja, Psalmit, on täynnä juuri tällaista rukousta. Lukemattomat rukouskirjat, virret ja hengelliset laulut ovat täynnä tällaista rukousta. Puhumattakaan niistä omin sanoin ja soperteluin tai sanattomin huokauksin luetuista rukouksista vuosisatojen ja -tuhansien aikana kautta koko kristikunnan. Mutta rukous vie vielä syvemmälle. Rukous on syvimmiltään pyhän Jumalan kohtaamista. Se on vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä. Tämä merkitsee, että rukous on sanoja, laulua, mutta myös vaikenemista, Pyhän edessä olemista. Rukous on vastaanottamista ja vastaamista Jumalan tekemään aloitteeseen. Se on vastaus Jumalan iankaikkiseen rakkauteen, joka on ollut olemassa jo kauan ennen meitä. ”Minä olen aina sinua rakastanut”, sanotaan Jeremian kirjassa (Jer. 31:3, aiempi käännös kuului: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut.”)

Rukous on luottamuksen ilmaus. Ei kai missään ole rukoiltu niin paljon kuin sotien aikana ja evakkomatkoilla. Rukous on Jumalan eteen tulemista ja Jumalan edessä olemista, sen Jumalan, joka ilmoittaa itsensä sanassaan. Kristillinen rukous on valmiutta ottaa vastaan. Se ei ole oikeastaan teko, vaan pikemmin olemisen tapa. Rukouksessa oleminen tulee tekemistä tärkeämmäksi. Toki säännöllinen rukouselämä ja kurinalaisuus ovat olennainen osa kristityn ja kirkon rukouselämää. Hengelliseen kasvuun ei ole oikotietä. Kuitenkin rukouksen perusasenne on oleminen ja lepo. Rukous on Jumalalle ja hänen lahjoilleen avautumista, läsnäoloa Jumalassa. Tällaisena kristillinen rukous on meille annettu voimanlähde.

Hyvät kirkkovieraat. Talvisodan jälkeen 75 vuotta sitten karjalainen kansa oli hajallaan ympäri maata. Piispan kehotus papeille oli koota seurakunnan jäsenet Jumalan sanan ja rukouksen äärelle. Siellä, missä näin tehdään, Jumala on itse lupauksensa mukaisesti läsnä. Silloin ollaan voimanlähteellä. Ja silloin, kuten piispa Loimaranta kirjoitti, ”nämä ajallisetkin asiat jälleen selviävät ja me voimme Jumalaan turvautuen ja Hänen voimallaan rakentaa voimakkaiksi seurakuntiamme ja isänmaatamme.” Siihen meitä nytkin kutsutaan, voimanlähteelle, ehtoollispöytään Jumalan itsensä palveltavaksi.

Ehtoollisleipä saa olla matkaeväämme, se on anteeksiannon ja armon leipä. Ehtoollisviini muistuttaa meitä Kristuksen kärsimyksestä; meidän vuoksemme se on vuotanut, armon veri.