"Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: 'Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.' Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä." (Mark. 10:13-16).

Olet varmaan kuullut tämän raamatunkohdan ennenkin. Ehkä se on tuttu pyhäkoulusta tai päiväkerhosta, koulun uskonnonopetuksesta tai kastetilaisuudesta. Sitä sanotaan ”lasten evankeliumiksi” ja siitä on otettu näiden juhlaseurojen aihe, ”Sallikaa lasten tulla”. Mikäpä olisi osuvampi teema orpokotijuhlien juhlaseuroille, kun tänä vuonna vietetään Parikanniemisäätiön ylläpitämän lastenkodin 100-vuotisjuhlaa.

Uukuniemeläisessä herätysliikkeessä hengellisen julistus- ja sielunhoitotyön rinnalla on aina kulkenut sosiaalinen toiminta. Parikanniemen orpokoti – tai niin kuin nykyisin sen tunnemme – lastenkoti on tästä näkyvä merkki. Kuluneet sata vuotta ovat osoittaneet, etteivät apua ja tukea tarvitsevat lapset ole loppuneet. Parikanniemisäätiö tekee arvokasta työtä, josta haluan julkisesti kiittää.

Juhlaseurojen raamatunkohdasta avautuu monia rikkaita näkökohtia. Otan niistä esille kolme.

Ensinnä Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.” Tämä Jeesuksen kehotus on nykyisin hyvin ajankohtainen. Viime vuosina on yleistynyt käytäntö, että lapsi jätetään kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatellaan, ettei tehdä ratkaisua lapsen puolesta vaan että hän voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo tai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on kuitenkin lapsen uskonnollista heitteillejättöä. Näin lapselta evätään mahdollisuus myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, kun hänelle ei anneta välineitä tällaiseen arviointiin. Itse asiassa vanhemmat tekevät melkoisen ratkaisun lapsen puolesta jättämällä hänet täysin vaille uskonnollista kasvatusta.

Englantilainen kirjailija G.K. Chesterton kirjoitti aikanaan: ”Kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän ei ala uskoa ’ei-mihinkään’ vaan hän alkaa uskoa ’mihin-tahansa’.” Parikymmentä vuotta sitten luhistuneiden ateististen maiden kohdalla tämä viisaus piti paikkansa. Esimerkiksi Neuvostoliitossa muutama vuosikymmen sitten uskonnollisen tyhjiön täyttivät mitä erilaisimmat uskomukset. Ajatus kasvatuksen neutraalisuudesta on harhakuvitelma. Kukaan ihminen ei synny tyhjiöön eikä kasva tyhjiössä. Ihminen syntyy yhteisöön ja kasvaa keskellä yhteisöä. Lapsella on oikeus elää ja kasvaa seurakunnan jäsenenä. Siksi Jeesus sanoo niin painokkaasti: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.”

Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa viedä lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Isovanhempi, kummi, äiti tai isä tekee hyvin opettaessaan lapselle iltarukouksen. Hän tekee hyvin ottaessaan lapsen mukaansa kirkkoon ja juurruttaessaan hänet uskoon. Sananlaskujen kirja kehottaa meitä: ”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea” (Sananl. 22:6). Me emme saa estää lapsia tuntemasta Jumalaa ja turvautumasta Jeesukseen. Tässä on meillä suuri vastuu ja tehtävä.

 Toiseksi Jeesus sanoo: Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”

Jeesuksen aikana Jumalan valtakuntaa odotettiin hartaasti. Näkemykset Messiaan tulevaisuudessa perustamasta Jumalan valtakunnasta vaihtelivat paljon. Jotkut ajattelivat, että valtakunta saavutetaan väkivallalla ja asevoimalla. Toiset odottivat Jumalan valtakunnan tulevan suurten yhteiskunnallisten muutosten kautta. Jotkut puolestaan näkivät Jumalan valtakunnan tulevan henkisten ja hengellisten ponnistusten tuloksena.

Mutta kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi, että Jumalan valtakunta voisi nousta pienuudesta, vaatimattomuudesta, nöyryydestä. Ihmisen tulee olla voimaton ja tyhjä niin kuin pieni lapsi päästäkseen Jumalan valtakuntaan. Vain täysin avuton voi olla täysin riippuvainen Jumalasta. Niin kauan, kun ihmisellä on jotain itsessään, hän luottaa itseensä sen sijaan, että luottaisi yksin Jumalaan. Juuri tästä pieni sylilapsi on esikuva. Hän yksinkertaisesti jättäytyy vanhempiensa käsiin ja huolenpitoon. Ei hänellä ole muita vaihtoehtoja. Omalla olemisellaan lapsi haastaa meidän aikuisten kaikkitietävyyden, mahtavuuden ja kovuuden. Omalla olemisellaan lapsi kutsuu aikuista avautumiseen, elämän haurauden, keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden kohtaamiseen, luottamaan ja turvautumaan Jumalaan.

Jeesus ei asettanut lasta ihailtavaksi tai huomion keskipisteeksi. Hän ei asettanut lasta esikuvaksi myöskään siksi, että lapsi kaipaisi hoitoa tai hoivaa, ruokaa tai ystävyyttä. Kaikkea tätä lapsi luonnollisesti tarvitsee, mutta Jeesuksen tähtäyspiste oli muualla. Kun Jeesus asetti lapsen esikuvaksi, hän kehotti meitä näkemään oman elämämme ja sen tärkeysjärjestyksen uudella tavalla. Tärkeintä ei ole valta, näkyvyys ja suuruus, vaan luottamus, nöyryys ja pienuus. Jeesus asetti lapsen esikuvaksi tavalla, joka oli täysin odottamaton sen ajan yhteiskunnassa. Hän opetti, että taivasten valtakuntaan tahtovan on tultava lapsen kaltaiseksi, nöyräksi kuin lapsi.

Jumalan valtakunnassa toimitaan toisilla ehdoilla kuin ihmisten maailmassa. Siksi itsensä uskossaan heikoksi ja avuttomaksi tunteva on itse asiassa hyvässä asemassa. Nimittäin vain sellainen on kelvollinen Jumalan valtakuntaan. Hänellä ei ole Jumalalle tuotavana muuta kuin syntinsä, heikkoutensa ja avuttomuutensa. Hänellä ei ole muita vaihtoehtoja kuin jättäytyä Jumalan varaan.

Kolmanneksi evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus ”otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä”. Jeesus nosti lapset käsivarsilleen syleillen heitä ja siunasi heidät panemalla kätensä lasten pään päälle. Kätten päällepaneminen oli yleinen tapa juutalaisuudessa. Yleisimmin niin tehtiin siunatessa tai rukoiltaessa toisen puolesta. Siunaaja laski kätensä siunattavan päälle. Samoin meneteltiin myös silloin, kun henkilö vihittiin tai omistettiin Jumalalle. Näin tapahtuu yhä edelleen meidänkin kirkossamme kasteessa, virkaan vihkimisissä ja siunaamisissa.

Tuodessaan lapset Jeesuksen siunattaviksi vanhemmat tahtoivat jättää heidät Jumalan varjelukseen. He ymmärsivät, että siunaus on aina lähtöisin yksin Jumalasta; hän siunaa kenet siunaa. Ihminen ei kykene hänen siunaustaan ansaitsemaan tai vaatimaan, ei sitä lisäämään eikä vähentämään. Jumalan siunaus on aina ihmisestä täysin riippumaton Jumalan armon osoitus. Tämä on Jeesuksen opetuksen ydin näiden juhlaseurojen raamatunkohdassa: Jumalan valtakunta on luonteeltaan kuin siunaus. Sitä ei kukaan ansaitse tai ota. Jumala antaa sen lahjana hänelle, joka sen tahtoo vastaanottaa.

Tässä on evankeliumin suuri lupaus myös meille. Jumalan valtakuntaan pääsemiseksi ei vaadita koulutusta tai tutkintoa, ei sukua tai mainetta, ei edes uskon vahvuutta tai rakkauden tekoja. Jumalan valtakunta on yksinomaan Jumalan laupeutta ja lahjaa, joka on tarjolla Jeesuksen Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen tähden. Jumalan valtakuntaan päästään yksin armosta, Kristuksen tähden.