Puheenvuoro Mikä ikä –seminaarissa 24.7.2015 Partaharjulla

”Mikähän tästä lapsesta tulee?”

Pari viikkoa sitten tapasin 13-vuotiaan Aleksanderin. Hän oli juuri sen näköinen kuin tuonikäinen on, nuori, vielä kasvupyrähdystä ilmeisesti odottava poika. Hän harrastaa pianonsoittoa. Tai on ehkä väärin sanoa ”harrastaa”, sillä Aleksander Malofejev on vuoden 2014 kansainvälisen Nuorten muusikoiden Tsaikovski –pianokilpailun voittaja. Nuori lahjakkuus on voittanut tähän mennessä lukuisia muita kansainvälisiä pianokilpailuja. Hän on konsertoinut Venäjällä, Azerbaidzanissa, Ranskassa, Sveitsissä, Saksassa, Itävallassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa. Mikkelin musiikkijuhlilla hän soitti Valeri Gergijevin johtaman Mariinski-teatterin sinfoniaorkesterin solistina.

Aleksander Malofejevin soitto oli käsittämättömän taidokasta. Sitä kuunnellessani ja katsoessani en yhtään ihmetellyt, että hän on voittanut muun muassa Mozart, ihmelapsi –kilpailun pääpalkinnon 10-vuotiaana. Konsertin väliajalla keskustelimme tuttujen kanssa, mitä Aleksander mahtaa tehdä konsertin jälkeen illalla. Meneekö hän hotellihuoneeseen, syö sipsejä ja pelaa tietokonepeliä?

Konsertin jälkeen pohdin, miten me osaisimme nähdä jokaisessa lapsessa olevat voimavarat. Liian usein suhtaudumme lapsiin ja nuoriin niin yhteiskunnassamme kuin kirkossamme ongelmakeskeisesti. Rippikoulutyön asiantuntija Jarmo Kokkonen totesi joitakin vuosia sitten esitellessään piispoille rippikoulutyön ajankohtaiskuulumisia: ”Kun ennen kysyttiin, ’mitä tästä lapsesta tulee’, nyt kysytään ’missä nuoremme ovat’ ja ’mihin me vielä joudumme näiden nuorten kanssa’.”

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Johannes Kastajan syntymästä. Hänestä kerrotaan ihmisten sanoneen: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” (Luuk. 1:66). Tällaista avointa, rohkaisevaa ja kannustavaa asennetta me tarvitsemme seurakuntiimme. Kaikista lapsista ei tule Johannes Kastajia tai Aleksander Malofejeveja. Mutta jokaisella tytöllä ja pojalla on oma luovuttamaton arvonsa ja omat ainutlaatuiset lahjansa. Hänelle pitää antaa mahdollisuus käyttää lahjojaan. Seurakunnan 10-14 -vuotiaat jäsenet eivät ole ongelma, vaan seurakuntaelämän mahdollisuus. Varhaisnuori ei ole tulevaisuuden optio, vaan hänellä on oikeus elää seurakunnan jäsenyyttä todeksi jo nyt. Hänellä on paikkansa seurakunnassa ja hänen voimavarojaan, elämäniloaan ja energiaansa tarvitaan. Nobel-runoilija Gabriela Mistral on sanonut: ”Monet asiat, joita tarvitsemme, voivat odottaa, lapsi ei voi. Hänen ruumiinsa ja aistinsa kehittyvät koko ajan. Hänelle emme voi sanoa ’huomenna’. Hänen nimensä on tänään.”

Minulla on tallessa punaisesta nauhasta roikkuva, puusta sahattu avain, johon on poltettu teksti: APT. 16:31. Avain on muisto Heinolan maaseurakunnasta lähes parin vuosikymmenen takaa. Pohdimme, miten saisimme 10–14-vuotiaita mukaan seurakunnan elämään. Leirit vetivät nuorempia todella hyvin, samoin rippikoulut toimivat. Mutta ikävuodet ennen rippikoulua muodostivat aukon. Päätimme tehdä asialle jotain. Parkettitehtaalla töissä oleva seurakuntalainen lahjoitti parketinpalasia. Suntio sahasi niistä avaimia, nuorisotyöntekijä piirsi polttokynällä tekstin ja numeron avaimiin. Pahvilaatikkotehtaalta saatiin satoja salkunmallisia pahvilaatikoita. Näistä aineksista kehittelimme kaikille 6-luokille tuntivierailun apostoleista. Siellä jokainen oppilas sai puisen avaimen ja kutsun viikonloppuleirille. Jokaiselle avainnumerolle oli leirikeskuksessa saman numeroinen pahvilaatikko. Leirillä jatkettiin apostolien seurassa seikkaillen ja Raamattua oppien. Laatikkoon ilmaantui milloin mitäkin yllätystä. Leirin lopuksi jokainen sai viedä oman salkkulaatikkonsa siihen kertyneine tavaroineen kotiin. Ehkä mukaan lähteneet tehtävät innostivat vielä kotona jatkamaan Raamatun tutkimista. Vielä leirin jälkeen seurakunnasta lähti kirje leiriläisille ja samalla terveiset apostoleilta.

Puinen avain punaisessa nauhassa muistuttaa minulle yhä siitä energiasta, innosta ja elämänilosta, jota koin alle rippikouluikäisten tyttöjen ja poikien kanssa. Tähän tehtävään rohkaisen meitä kirkon työssä. Varhaisnuorisotyön suurin vahvuus ja voimavara ovat varhaisnuoret itse. Toistan: 10-14 –vuotiaat tytöt ja pojat eivät ole seurakunnan ongelma, vaan suuri mahdollisuus.

”Hän varttui viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.”

Tämän seminaarin yhtenä taustana on muutaman vuoden takainen kasteopetuksen laajentamista ja rippikoulun varhentamista koskeva kirkolliskokouksen edustaja-aloite. Asiasta laatimassaan mietinnössä 1/2013 kirkolliskokouksen yleisvaliokunta totesi: ”Kristillisen kasvatuksen katvekohtia ovat

– ikävaihe siirryttäessä kouluun,

– ikävuodet 10–14 ennen rippikoulua, ja

– aika rippikoulun jälkeen erityisesti niiden osalta, jotka eivät osallistu isostoimintaan.

– – Erityisen haastava kristillisen kasvatuksen ikäkausi sijoittuu 10–14-vuotiaisiin nuoriin. Mikäli nuorella ei ole riittävää hengellisen elämän perustaa ennen rippikoulua, rippikoulu ei yksin riitä. Rippikoulu tulee tällöin liian myöhään ja kestää liian vähän aikaa. Nuorten hengellistä elämää tulisi vahvistaa jo ennen rippikoulua. – – Valiokunta pitää perusteltuna, että kirkossa otetaan 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus erityisen kehittämisen kohteeksi. Ajanjakso kattaa iän kymppisynttäreistä rippikoulun alkuun. Valiokunta pitää esimerkiksi mahdollisena, että esirippikoulusta kehitettäisiin yhtenäinen työmuoto seurakuntiin. – – Tavoitteena on, että rippikoulun ympärillä olevaa kasvatuksen kaarta saataisiin laajennettua ja jäntevöitettyä koko kirkossa. Ikäkaudelle ominaisista hyvistä ja menestyneistä työtavoista on mahdollista luoda nykyistä vahvempia toimintamuotoja ilman että rippikoulua muutetaan.”

Näin kirkolliskokous on tarttunut tärkeään asiaan. Kirkkomme ylin päättävä elin pitää perusteltuna, että erityisesti 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus otetaan kehittämisen kohteeksi. Toivon, että tämä ymmärretään seurakunnissa, hiippakunnissa, Kirkkohallituksessa ja kirkollisissa järjestöissä. Tähän mennessä on konkreettisesti tapahtunut jo paljon: Kirkon kasvatuksen päivillä tammikuussa 2015 asia oli esillä omassa seminaarissaan, täällä Partaharjulla järjestetään Mikä ikä -seminaari ja samassa yhteydessä on samannimisen kirjan julkistaminen. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että asiaan havahdutaan seurakuntatasolla ja ryhdytään siellä konkreettisiin toimiin.

Perusteluja kirkolliskokouksen linjaukselle voisi esittää monia. Otan niistä esille vain yhden. Keskilapsuus – ikävuodet kymmenen molemmin puolin – on keskeinen ikä ihmisen identiteetin kehittymisessä. Silloin voidaan vielä ratkaisevasti vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, myös moraaliseen ja eettiseen sekä uskonnolliseen kehitykseen. Varhaisnuoruuden kokemukset vaikuttavat siihen, saako lapsen usko muuttua omakohtaiseksi ja persoonalliseksi, vai jääkö se vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuuden elementiksi, joka sitten aikanaan on helppo hylätä. Varhaisnuorisotyössä hyvin hoidettu kasteopetus kantaa rippikoulussa ja myös sen jälkeen hyvää hedelmää. Kyse on kasvatuksen sillan tai kaaren rakentamista ikäluokasta toiseen. Samalla vahvistetaan kirkon jäsenyyttä, myös tulevaisuuden näkökulmasta.

Keskilapsuudessa valitaan suunta, jota kohti murrosiässä kuljetaan. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, millainen on kirkkomme varhaisnuorisotyön sisältö ja millaiselle teologiselle perustalle se rakentuu. Kristillinen uskomme antaa ihmiselle turvan elämän pelottavienkin ulottuvuuksien keskellä ja se tarjoaa ihmiskuvan, joka vahvistaa nuoren itsetuntoa. Usko antaa kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta, se tuo anteeksiannon syyllisyydestä, korostaa vastuuta itsestä ja toisesta sekä opettaa arvokkaita eettisiä ja moraalisia periaatteita. Kaikki nämä antavat murrosikää lähestyvälle tytölle ja pojalle hyvät eväät, joiden varassa hän voi kohdata murrosiän kriisit turvallisesti. Ehkä jokin harharetki tai harmeja tuova kokeilu jäisi tekemättä, jos elämän mielekkyyttä ja iloa ei tarvitsisi etsiä päämäärättömästi.

Evankeliumit puhuvat hyvin vähän Jeesuksen lapsuudesta. Hänestä mainitaan kuitenkin yksi keskeinen asia Luukkaan evankeliumin 2. luvun lopussa. Luuk. 2:41-52 kertoo Jeesuksen ja hänen vanhempiensa käynnistä Jerusalemin temppelissä. Jeesus on nuoruusiän kynnyksellä, 12-vuotias varhaisnuori. Kolmannestatoista ikävuodesta alkaen jokaisen juutalaispojan piti noudattaa lakia; hänestä tuli ”lain poika”. Kaksitoistavuotiaan pojan oletettiin jo voivan toimia harkitusti. Kolmetoistavuotias sai itse vastata lain käskyjen noudattamisesta. Temppelijuhlaan osallistuminen oli erinomaista valmistautumista tähän kaikkeen.

Lain säätämiin velvollisuuksiin sisältyi ennen muuta pyhien aikojen, kuten rukoushetkien, paastopäivien ja temppelijuhlien, noudattaminen. Jeesuksen lainkuuliaiset vanhemmat olivat joka vuosi pyhän tavan mukaan käyneet Jerusalemin juhlilla. Nyt oli Jeesuksen vuoro tulla mukaan tutustumaan pyhiin säädöksiin ja perinteisiin. Tästä juhlamatkasta tuli kuitenkin käännekohta hänen elämässään. Hän katosi vanhemmiltaan ja kun vanhemmat löysivät Jeesuksen kolmen päivän kuluttua, hän lausui ensimmäiset evankeliumien tallettamat sanansa. Ne kertovat Jeesuksen messiaanisen tietoisuuden ensi alkeista nuoruuden murrosiässä. Koko jakso päättyy sanoihin: ”Hän varttui viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.” (Luuk 2:52, KR 1938).

Tämä merkitsee kokonaisvaltaista ihmiskäsitystä. Jeesus varttui viisaudessa, kyse on siis tiedollisesta kehittymisestä. Hän varttui iässä, siis fyysisesti. Hän varttui armossa, toisin sanoen kasvoi hengellisesti. Hän kasvoi Jumalan edessä, toisin sanoen seurakunnan yhteydessä. Hän kasvoi ihmisten edessä, siis jäsentyi sosiaalisesti elinyhteisöön ja yhteiskuntaan.

Tästä raamatunkohdasta avautuu merkittävä näköala varhaisnuorisotyön teologiaan. Luukkaan yhteenveto Jeesuksen varhaiskehityksestä on periaatteellisesti tärkeä kannanotto. Kun vanhan juutalaisen käsityksen mukaan lapsen arvo on siinä, mitä hänestä aikuisena tulee (näin esim. Luuk. 1:66), niin Luukas on uuden kristillisen käsityksen mukaan nähnyt lapsen itseisarvon ja kuvannut Jeesuksen harmonista, kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä.

Kokonaisvaltaisuus on aina ollut kirkkomme varhaisnuorisotyön vahvuus. Siitä kannattaa pitää kiinni. Sen varaan on hyvä rakentaa monipuolista seurakuntaelämää 10-14 –vuotiaille heidän omat tarpeensa ja toiveensa huomioon ottaen. Hyvä on huomata myös se, että varhaisnuoret tuovat mukanaan vanhempansa ja perheensä. Tässäkin on seurakunnalle mahdollisuus ja markkinarako: varhaisnuoret ja vanhemmat yhdessä.

”Osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää”

”Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa, eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää ihmisen vastaiselle elämälle, kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudesta saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne. Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne.”

Näin lausuu nuorin veli Aljosa tunnetun venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovitš Dostojevskin teoksessa Karamazovin veljekset. Aljosan ajatukseen on kiteytetty olennaisin perheen ja kristillisen kasvatuksen merkityksestä koko ihmiselämälle.

Kirkkomme tulevaisuuden kannalta kasvatus on ratkaisevan tärkeää. Siksi kristilliseen kasvatukseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Mutta kyse ei ole vain kirkosta yhteisönä ja organisaationa. Vielä tärkeämpää on se, että jokainen lapsi saisi kuulla evankeliumin sanoman hyvästä Jumalasta sekä oppisi luottamaan ja turvautumaan häneen. Tällainen muisto, kokemus rakastavasta Jumalasta, voi joskus olla elämän pelastus. Ja ennen kaikkea: usko Jeesukseen Kristukseen vie kerran iankaikkiseen elämään.

Kirkon aarre, evankeliumi, kuuluu myös tytöille ja pojille. Yksi varhaisnuorisotyön teologian lähtökohta on katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” (Matt. 7:7-11).

Vaikka vuorisaarnan katkelman varsinainen tähtäyspiste on muualla kuin varhaisnuorisotyössä, nousee siitä esille yksityiskohta, jota voi soveltaa kasvatustyöhön. Nimittäin jakeessa 9-10 sanotaan: Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jeesus tähdentää, että pojille – yhtä hyvin tytöille – on annettava parasta. Vain paras on kyllin hyvää varhaisnuorelle.

Viime syksynä kuuntelin Venäjän ortodoksisen kirkon arkkipiispa Markin esitelmän ”Kristillinen kasvatus on työtä ikuisuuden nimessä”. Siinä hän pohti muun muassa sitä, kuinka lapsen kasvattamatta jättäminen merkitsee itse asiassa suvun kuolemista. Arkkipiispa Mark totesi, että vanhempi, joka kieltäytyy kasvattamasta lastaan, tuhoaa oman sukunsa. ”Näiden lapsista tulee vanhempiensa seuraajia vain puhtaan biologiselta kannalta, mutta ei suvun jatkajia – heistä ei tule tiettyjen arvojen ja asenteiden välittäjiä. Tässä näkyy, kuinka suku kuolee, sillä suku ei kuole sukupuuttoon silloin, kun biologinen suvunjatkaminen katkeaa, vaan silloin, kun suvulle ominaisten asenteiden ja hengellisten ja moraalisten arvojen jatkuvuus katoaa.”

Tutkimusten mukaan kotikasvatus periytyy, myös kristillinen kasvatus. Ne jotka ovat sitä saaneet, jatkavat perinnettä uusille sukupolville. Vastaavasti kristillistä kasvatusta vaille jääneet eivät halua sitä opettaa lapsilleen tai ovat neuvottomia kristillisen kasvatuksen kanssa. Viime vuosina kristillinen kasvatus on ohentunut nopeasti. Kotien kristillinen kasvatus on kiireellisimpiä ja tärkeimpiä alueita, joihin kirkossamme on tartuttava voimakkaasti. Onneksi monissa seurakunnissa onkin ryhdytty toimenpiteisiin. Kodin kristillistä kasvatusta tukee tai toisinaan korvaa seurakuntien kasvatustyö. Seurakunnilla on vastuu myös 10-14 -vuotiaista jäsenistään. Konkreettisesti kyse on siitä, mitä seurakunnat ovat tämän ikäluokan parissa tehtävään työhön valmiit resurssoimaan. Taustalla on suuri kysymys siitä, kuinka tärkeäksi kirkossa ymmärretään varhaisnuorisotyö.

”Sallikaa lasten tulla”

Olen tässä puheenvuorossani korostanut kahta asiaa. Ensinnä varhaisnuorten ikäluokka on seurakunnan ja seurakuntaelämän mahdollisuus. Varhaisnuorisotyön suurin vahvuus ja voimavara ovat varhaisnuoret itse. Toiseksi seurakunnalla on vastuu tämän ikäluokan kasvusta ja kristillisestä kasvatuksesta. Siksi 10-14 -vuotiaiden jäsenten osallisuutta seurakuntaan on tuettava ja huolehdittava mahdollisuudesta elää seurakunnan yhteydessä oman ikäisenä ja omana itsenään. Siksi on tärkeää kuulla, mitä Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.” (Mark. 10:14).

Tämän kehotuksen toteuttamiseen tarvitsemme rohkaisua ja työnäkyä. Vahva motivaatio ja selkeä tavoite auttavat toteuttamaan tehtävää.

Olen perinyt isältäni Auvo Häkkiseltä kaksi kirjaa, jotka liittyvät hänen elämänhistoriaansa Partaharjulla. Ensimmäinen on Pentti Sormusen ja Pentti Tapion vuonna 1954 julkaisema Seurakuntapojan kirja. Kirjan nimilehdellä on päiväys ”Partaharju 28/8 -54”. Reilu kuusikymmentä vuotta sitten 26.-29.8.1954 vietettiin täällä miesten hengellisiä päivä ja poikatyön veljespäiviä. Isäni on säilyttänyt päivien ohjelman kirjan väliin. Teemaksi oli valittu Raamatusta jae ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä: ”Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että vaivannäkönne ei ole turha Herrassa.” (1. Kor. 15:58 KR 1938). Tällaista rohkaisua mekin tarvitsemme.

Toinen isältäni perimä kirja on Pentti Tapion kirja vuodelta 1958 Täällä on poika. Teos on aikansa poikatyön perusteellinen opas. Suuresti arvostamani ja kunnioittamani Iso-Parta, opetusneuvos Pentti Tapio päättää kirjansa seuraavasti: ”Tässä on seurakunnan poikatyön tehtävä; johtaa pojat Jeesuksen silmien eteen kasvamaan. Siinä on myöskin seurakunnan poikatyön onnistumisen salaisuus, että se kokonaisuudessaan suoritetaan Jumalan kasvojen edessä.” (sivu 116). Tällainen tavoite on ollut perinteisesti seurakuntiemme tyttö- ja poikatyössä. Se ei ole vanhentunut, vaan päinvastoin tullut yhä ajankohtaisemmaksi. Se on meille kannustuksena tehdä työtä 10-14 –vuotiaiden varhaisnuorten parissa, heidän puolestaan ja heidän kanssaan.