Päivän vieras -kirjoitus Itä-Häme -lehdessä

Luterilaisuuden tulevaisuus

Viisisataa vuotta sitten käynnistynyt reformaatio tähtäsi lännen katolisen kirkon uudistamiseen ja epäkohtien korjaamiseen. Tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkoa. Kuitenkin uskonpuhdistus johti protestanttisen – protestin myötä syntyneen – kirkkoperheen syntyyn. Vuosisatojen aikana reformaation perillisten pirstoutuminen on jatkunut.

Martti Lutherin innoittamia seurakuntia ja kirkkoja alettiin vähitellen kutsua “luterilaisiksi”, vaikka Luther itse vastustikin nimitystä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuuluu yhtenä kirkkona tähän luterilaisten kirkkojen joukkoon.

Luterilaisia on maailmassa noin 77 miljoonaa. Suomessa luterilaisuus on kristinuskon tulkinnan valtauoma. Maailmanlaajuisessa kristittyjen joukossa se kuitenkin merkitsee pientä vähemmistöä. Protestanttisuuden viidestä pääsuuntauksesta luterilaisuus on pienin anglikaanisuuden, metodismin, kalvinismin ja baptismin jälkeen.

Millainen on luterilaisuuden tulevaisuus?

Ensinnä tulevaisuudessa luterilaisuus näyttäytyy maailmanlaajuisesti enemmän etelän dynaamisina kirkkoina kuin pohjoisen vanhoina kansankirkkoina.

Kristinuskon väestöllinen painopiste on jo siirtynyt eteläiselle pallonpuoliskolle. Tämä kehitys koskee myös luterilaisuutta. Hiljattain ovat afrikkalaiset Etiopian ja Tansanian luterilaiset kirkot ohittaneet jäsenmäärässä aiemmin suurimmat Ruotsin ja Yhdysvaltain kirkot.

Euroopan maista eniten luterilaisia on edelleen Saksassa, mutta he ovat useassa eri maakirkossa. Pohjoismaiden kirkot ovat niitä suurempia. Monille on yllättävä tieto, että esimerkiksi maailman väkirikkaimmassa muslimimaassa Indonesiassa on enemmän luterilaisia kuin Suomessa, joskin he ovat 13 eri kirkossa.

Protestanttisten kristittyjen, luterilaiset mukaan luettuina, määrä lisääntyy. Kasvu tapahtuu ennen kaikkea Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Toiseksi luterilaisuuden painopisteen siirtyminen vanhoista pohjoisen kirkoista nuoriin etelän kirkkoihin merkitsee ”luterilaisuuden ilmeen” muutosta. Se ei ole samannäköistä kuin meille tuttu suomalainen kansankirkollisuus. Jo nyt suurimmat Afrikan luterilaiset kirkot poikkeavat monin tavoin rakenteeltaan, toimintatavoiltaan, korostuksiltaan, hallinnoltaan ja taloudeltaan länsimaisista sisarkirkoistaan.

”Luterilaisuuden ilmeen” muutoksessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, vaan kirkko maastoutuu aina toimintaympäristöönsä. Luterilaisuuden ytimessä on sanoma Jumalan armosta Kristuksessa. Pelastus on lahja, jonka usko ottaa vastaan. Tämä usko pukeutuu aina johonkin historialliseen hahmoon.

Olennaisin kysymys luterilaisuuden tulevaisuudessa on, säilyttääkö se selkeän identiteetin Kristuksen omien joukkona, jonka tehtävänä julistaa ainutlaatuista sanomaa Jumalan armosta Kristuksessa. Tästä riippuu myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus.

Seppo Häkkinen