Luterilais-ortodoksisen teologisen dialogin ja ekumenian tulevaisuuden näkymiä

Konstantinopolin patriarkaatin piispainkokous kokoontui elo-syyskuun vaihteessa 2015 Turkin Istanbulissa. Karjalan ja Suomen arkkipiispa Leo totesi piispainkokouksen puheenvuorossaan, että dialogissa luterilaisten kanssa on saavutettu hyvää kehitystä monien keskeisten teemojen kohdalla. Tällaisia ovat hänen mukaansa kirkko, armo, ilmoitus, pelastus ja Raamattu. Dialogin haasteena on ihmiskäsityksen ja monien dogmaattisten kysymysten ohella luterilaisen kirkon liian tiivis kytkentä enemmistödemokratiaan esimerkiksi eettisissä kysymyksissä. Samoin arkkipiispan mielestä haasteita on myös siinä, miten muiden kuin luterilaiseen kirkkoon kuuluvien hengellistä integriteettiä kunnioitetaan. Hänen mukaansa ekumeenista luottamusta heikentää, jos luterilainen pappi kastaa tai hautaa tietoisesti ortodokseja tai jakaa sairaalassa ehtoollista ortodoksisen kirkon jäsenille. (Ortodoksisuus ja ekumenia, ort.fi 1.9.2015).

Kotimaa-lehden toimittaja Jussi Rytkönen arvioi kolumnissaan arkkipiispa Leon puheenvuoroa. Rytkönen päätti tekstinsä toteamukseen: ”Nyt iso asia on tässä: Venäjän ortodoksinen kirkko sulki taannoin dialogin oven Suomen luterilaisen kirkon edestä. Mahtaako kotimaisen dialogin kohtalo olla joskus sama?” (Luterilaisten sokeus. Kotimaa 10.9.2015).

Toimittaja Jussi Rytkösen kysymys on aiheellinen, jos tarkastelee viime aikojen kehitystä monien kirkkojen sisällä ja niiden välillä. Rajalinjoja on vedetty, muureja pystytetty ja aitoja rakennettu. Erityisesti eettisistä kysymyksistä on tullut vedenjakajia, jotka ovat lisänneet polarisaatiota ja jännitteitä. Uhkaavatko ne suomalaista luterilais-ortodoksista teologista dialogia?

Luterilaisen kirkon näkökulmasta korostan kolmea seikkaa etsiessäni vastausta luterilais-ortodoksisten teologisten keskustelujen tulevaisuudelle Suomessa.

Ensinnä kyse on kirkon olemuksesta. Kirkon ykseys on olennainen osa kristillistä uskoa. Se ei ole vain yksi mahdollinen piirre uskossamme, vaan kuuluu keskeisesti uskon sisältöön. Jeesuksen rukous velvoittaa meitä kirkkona: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. (Joh. 17:21a).

Ekumenia on kristillisestä uskosta nouseva liike, jonka tavoitteena on kirkon näkyvä ykseys. Ollakseen uskollisia Jeesukselle ja omalle olemukselleen kirkkojen on käytävä dialogia toistensa kanssa. Siksi niiden on entistä pontevammin keskusteltava keskenään ja etsittävä yhdessä vastauksia muun muassa arkkipiispa Leon esittämiin kysymyksiin.

Ekumenian päämäärä on pidettävä mielessä, vaikka sen toteutumiseen on enemmän tai vähemmän matkaa. Tästä Suomen Ekumeenisen Neuvoston puheenjohtajan tehtävät jättänyt piispa Teemu Sippo on hiljakkoin muistuttanut. ”Onko ekumenian päämäärä todella kristittyjen ykseys, niin kuin ainakin me katolilaiset ajattelemme, vai onko se ennemmin jonkinlaista yhdessä Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen uskomista Raamatun mukaan, yhdessä ylistämistä ja rukoilemista?” (Ole katolilainen uskollisesti ja iloiten. Fides 13.11.2015). Tässä on piispan mukaan jatkuva haaste ekumenialle. Se on sitä myös ortodoksis-luterilaiselle dialogille Suomessa ja siksi oppikeskusteluja tarvitaan myös tulevaisuudessa.

Toiseksi Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon dialogi palvelee maailmanlaajaa ekumeniaa ja kristillistä todistusta. Arkkipiispa John Vikström totesi ensimmäisten teologisten neuvottelujen avauspuheessa 28.9.1989 Mikkelissä, että ”vaikka kysymyksessä on kahden kansallisen kirkon kohtaaminen ja keskustelu Suomessa, keskustelussa on mukana kirkkojemme koko traditio. Me emme edusta vain suomalaista kristillisyyttä, vaan samalla omaa opillista perintöämme, idän ja lännen traditiota. Kysymys on idän ja lännen perinteen kohtaamisesta.” Kahden kansankirkkomme välisillä oppikeskusteluilla käymme samalla maailmanlaajaa ekumeenista dialogia ja tuemme sitä.

Globaalin ekumenian lisäksi luterilais-ortodoksinen dialogi Suomessa on välttämätön yhteisen todistuksen vuoksi. Molemmat kansankirkon toimivat suomalaisessa yhteiskunnassa aikana, joka monella tavalla haastaa kirkkoja. Toimintaympäristö, suomalaisen yhteiskunnan arvomaailma ja mielipideilmasto vaikuttavat kirkkojemme elämään. Yhteinen keskustelu voi vahvistaa kummankin kansankirkon identiteettiä, mutta se myös auttaa kirkkoja palvelemaan yhdessä suomalaista yhteiskuntaa täällä elävien ihmisten ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaaksi. Äsken lukemani Jeesuksen kehotus jatkuu: ”Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21b). Tämän vuoksi tarvitsemme myös tulevaisuudessa ortodoksis-luterilaista dialogia Suomessa. Se on suorastaan välttämätön, ”jotta maailma uskoisi”.

Kolmanneksi reformaation perintö velvoittaa luterilaista kirkkoa ekumeeniseen aktiivisuuteen ja avaruuteen. Luterilaisena oleminen ja ekumeenisuus eivät ole vaih­toehtoja tai vastakohtia, vaan saman uskon ilmentymiä. Kirkkomme on tunnustuksellinen luterilainen kirk­ko. Uskollisena omalle traditiolleen ja tunnustuk­selleen se pyrkii yksimielisyyteen uskon perustotuuk­sista kaikkien kristittyjen kanssa.

Luterilainen kirkko on semper idem, uskoltaan aina sama. Se on myös semper reformanda, muodoltaan alati uudistuva. Ennen kaikkea luterilainen kirkko on semper purificanda, jatkuvasti katumusta ja puhdistusta kaipaava. Reformaation merkkivuoden lähestyessä on syytä muistuttaa, ettei luterilainen kirkko voi rakentaa vain ”1500-luvulla tehtiin suuria” –asenteelle, mistä kollegani Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen on varoittanut. Luterilainen kirkko – kuten jokainen kirkko – tarvitsee nöyryyttä kuunnella Jumalan ilmoitusta ja palata siihen, nöyryyttä kuunnella toisten kirkkojen uskonkokemusta ja oppia niistä. Siksi luterilaisesta näkökulmasta ekumenialle ei ole vaihtoehtoja. Siksi toivon, että Suomen ortodoksisen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon dialogi jatkuisi ja entisestään syvenisi.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisessa strategiassa todetaan: ”Ekumenia on itse kristillisestä uskosta nouseva liike, jonka päämääränä on kirkon uudistuminen ja kasvaminen ykseyteen, palveluun ja todistukseen. Ykseys ei ole inhimillisten ponnistelujen tulos vaan syvimmillään Pyhän Hengen lahja. Ekumenia on mahdollista vain siellä, missä uskotaan Kristukseen ja turvaudutaan Pyhään Henkeen, joka synnyttää uskon Jumalan sanassa ja sakramenteissa.” (Meidän kirkko, ykseyttä etsivä kirkko, s 17). Kun pohdimme luterilais-ortodoksisen teologisen dialogin ja ekumenian tulevaisuuden näkymiä, on lopuksi syytä palauttaa mieleemme kaiken perusta. Tarvitsemme jatkuvaa rukousta toistemme puolesta. Kaiken työmme ja ponnistelumme tulee tapahtua epikleesin, Pyhän Hengen avuksi pyytämisen ilmapiirissä. Kirkkojemme välisen dialogin tulevaisuus on pohjimmiltaan Jumalan käsissä. ”Ykseys ei ole inhimillisten ponnistelujen tulos vaan syvimmillään Pyhän Hengen lahja.” Tätä lahjaa meidän tulee nöyrästi rukoilla kaikkivaltiaalta Jumalalta.

 Seppo Häkkinen