Kirkon ympäristöpäivät

Vuonna 2017 vietetään reformaation 500-vuotismerkkivuotta. Luterilainen Maailmanliitto on valinnut merkkivuoden pääteemaksi ”Jumalan armon vapauttamana” (Liberated by God’s Grace). Sen lisäksi on kolme iskevää alateemaa: Salvation – Not for Sale; Human Beings – Not for Sale; Creation – Not for Sale. Iskeviä Not for Sale –lauseita on ollut vaikea suomentaa. Ne ovat taipuneet muotoon Pelastus – ei kaupan; Ihminen – ei kaupan; Luomakunta – ei kaupan.

Teeman valinnan taustalla on talouden ylikorostuminen viime vuosikymmeninä. Näyttää siltä, että nykyisin juuri talouden näkökulma ja talouden kieli hallitsevat yhteistä puhetta ja arvostuksia. Ne ulottuvat myös elämänalueille, jotka eivät liity talous- ja kauppasuhteisiin. Reformaation merkkivuonna kirkot pyrkivät muistuttamaan, että elämän tärkeimmät suhteet eivät ole kauppasuhteita eivätkä markkinasuhteita. Luottamusta ei osteta, uskoa ei poimita kulutukseen markkinoilta, lapset eivät hanki vanhemmiltaan kasvatuspalveluita, luomakunta ei ole kaupan. Kaikkea ei voi alistaa kauppatavaraksi. Uskoa, ihmistä ja luomakuntaa ei voi pohjimmiltaan mitata talouden mittarein. Niitä ei voi ostaa eikä myydä.

Tässä puheenvuorossani kiteytän teeman ”Luomakunta – ei kaupan” kolmeen teesiin. Ne ovat vain pieni raapaisu laajasta ja ajankohtaisesta aiheesta.

1. Ihminen on kadottanut nöyryytensä

Psalmin 24 alussa sanotaan selvästi: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat.” (Ps. 24:1). Nykyajan ihminen, varsinkin länsimainen ihminen, on unohtanut tämän perustotuuden. Ihminen on menettänyt tajun siitä, ettei luomakunta ole hänen omaansa, vaan se on ainoastaan hänellä lainassa. Nöyryys on kadonnut.

Ihmisen suhdetta luomakuntaan on perinteisesti tulkittu Ensimmäisen Mooseksen kirjan kuvauksella ihmisen luomisesta. Kahdessa eri kohdassa puhutaan ihmisen tehtävästä luomakunnassa. ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne” (1. Moos. 1:28). Hiukan myöhemmin sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä” (1. Moos. 2:15).

Erityisesti valistuksen perintönä ihmiskunta on tahtonut ottaa luonnon valtaansa, viljellyt sitä ja käyttänyt hyväkseen. Valistuksen suuret ajattelijat, kuten Descartes, Francis Bacon ja Immanuel Kant, antoivat tälle filosofisen oikeutuksen puhuessaan ihmisistä luomakunnan omistajina ja herroina. He kehottivatkin ihmistä ottamaan luonnon ja sen voimat orjikseen. Myös kirkoissa kuultiin usein ihmisen tehtävästä luomakunnassa sen hoitajana, viljelijänä ja hyväksi käyttäjänä. Luomakunta oli myyntitavaraa.

Viime vuosikymmeninä on kirkoissa ymmärretty ihmisen vastuu laajemmin. Viljelemisen sijasta on korostettu varjelemista ja hoitamista. Ihminen ei ole luomakunnan omistaja vaan tilanhoitaja. Nyt olemme ilmastonmuutoksen edetessä jo siinä tilanteessa, että painopiste on siirrettävä varjelemisesta suojelemiseen ja mikäli mahdollista korjaamiseen, ennalleen palauttamiseen. Meillä ei ole enää vaihtoehtoja. Ihmiskunnan on pakko nöyrtyä sen tosiasian edessä, että ihminen ei ole luomakunnan omistaja eivätkä taloudelliset realiteetit ole kaikkein viimeisiä realiteetteja.

On paikkoja, joissa meille sanotaan: ”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhää maata.” Pyhää maata ei ollut ainoastaan Siinain maaperä vaan koko maa. ”Maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani” (3. Moos. 25:23). Israelilainen talonpoika tiesi tämän. Siksi hänen oli aika ajoin jätettävä maa lepäämään, ikään kuin palautettava se takaisin alkuperäiselle omistajalleen (2. Moos. 23:10-11; 3. Moos. 25:1-7). Näin hän osoitti, ettei ihminen elä viime kädessä siitä, mitä hän omistaa tai mitä hän omalla uurastuksellaan saa aikaan. Vanhan testamentin määräyksissä kytkeytyivät yhteen ekologinen ja sosiaalinen vastuu. Molemmat nousevat luomisuskon ytimestä: maa ja kaikki mitä siinä on, on Herran. Ihmisen on nöyrryttävä tajuamaan oma paikkansa osana Jumalan luomaa maailmaa. Ihminen on täällä Luojan vieraana, ei maan eikä sen antimien omistajana. Luomakunta on ihmisellä lainassa. Se ei ole kaupan.

Aikamme ympäristökriisi paljastaa sen taustalla olevan hengellisen kriisin. Pohjimmiltaan kysymys on Jumalasta. Katekismuksemme mukaan ”Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.” (Katekismus, ensimmäisen käskyn selitys). Turvautuessaan Jumalan korvikkeisiin tai korottaessaan itsensä Jumalaksi ihmisen välttämättömät perussuhteet vääristyvät. Siitä kärsivät kaikki.

Kaikki ei näytä olevan luomakunnassa siten kuin Jumala haluaisi. Apostoli Paavali ilmaisee asian niin, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa (Room. 8:22). Syntiinlankeemuksen seuraukset näemme ihmisen suhteessa Jumalaan, lähimmäisiin ja luomakuntaan. Kaipaamme kipeästi parannusta ja sovitusta. Sovitus Jumalan kanssa ei voi olla heijastumatta elämän kaikkiin suhteisiin. Sen hedelmää on sovitus ihmissuhteissa, mutta myös suhteessa muuhun Jumalan luomaan todellisuuteen. Osallisuus pelastuksesta johtaa yhteyteen ja keskinäiseen jakamiseen ja huolenpitoon ihmisten kesken, mutta tämän yhteyden ja huolenpidon piiriin kuuluu myös koko luomakunta. Se johtaa huomaamaan, ettei luomakunta ole kaupan.

2. Kirkon on kannettava vastuunsa

Helsingin Sanomissa oli lauantaina 3.9.2016 laaja artikkeli otsikolla ”Kilotolkulla lisää tavaraa”. Kirjoituksessa käsiteltiin globalisaation vaikutuksia Suomeen. Kainalojutussa kerrottiin, kuinka vuonna 1995 ostoskärryään työntelevä kansalainen saattoi valita Prismasta 5000 erilaisesta päivittäistavaratuotteesta, nyt keskimääräisen Prisman valikoima on viisinkertaistunut 25 000 tuotteeseen. Esimerkiksi juustoja voi olla 500-600 erilaista Kysymykseni oli uutisen äärellä: Mihin me tarvitsemme tällaista määrää tavaraa? Kulutuksen ja talouskasvun ideologia johtaa meidät katastrofiin.

Kuukausi sitten, maanantaina 8. elokuuta ihmiset käyttivät loppuun maapallon tänä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Maailman ylikulutuspäivä on aikaistunut vuosi vuodelta: viime vuonna se oli 13. elokuuta. Suurin syy ylikulutuspäivän aikaistumiseen on jatkuvasti suureneva hiilijalanjälkemme. Maailman ylikulutuspäivä on laskennallisesti se päivä, jona kulutuksemme ylittää maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Nykyisellä kulutuksella tarvittaisiin 1,6 maapalloa kattamaan globaali luonnonvarojen tarve kestävästi. Suomalaisten kulutustottumuksilla tarvittaisiin 3,4 maapalloa. Kulutamme luonnonvaroja siis huomattavasti nopeammin kuin ne pystyvät uusiutumaan – toisin sanoen ekologinen jalanjälkemme on suurempi kuin maapallon biokapasiteetti.

Kyse on yksinkertaisesti elämämme elinehdoista. Luomakunta ei kestä lisääntyvää kulutusta ja luonnon hyväksikäyttöä, joihin kasvuun perustuva elämänmuotomme perustuu. Tästä syystä kirkko sanoo selkeästi ja lujasti: Luomakunta ei ole kauppatavaraa. Kirkko ei sano näin ylhäältäpäin tai ulkopuolisina. Kirkkona ja kristittyinä olemme osa nykyistä elämänmuotoa. Kannamme myös yhteistä syyllisyyttä ja yhteistä tahtoa suunnan muuttamiseen ja sen vaikeutta.

Neljännesvuosisata sitten, vuonna 1991, ilmestyi Kirkon yhteiskunnallisen työn keskuksen julkaisu Ekologinen elämäntapa, kristillisen uskon haaste ympäristövastuuseen. Kirja on edelleen ajankohtainen. Siinä luetellaan keskeisiä tuntomerkkejä kirkon ja kristittyjen toiminnalle luomakunnan puolesta (s 46-47):

nöyryys, joka tunnustaa ihmisen riippuvuuden luomakunnasta ja koko luomakunnan jokahetkisen riippuvuuden Luojastaan ja torjuu ihmisen ylimielisen saalistajan asenteen muuhun luomakuntaan nähden;

huolenpito, joka tunnustaa ihmisen vastuullisuuden erityisasemassaan Jumalan kutsumana luomakunnan puutarhurina, ymmärtää rakkauden olemassaolon perusvoimaksi ja torjuu kaiken väkivaltaisen, luonnon ekologista tasapainoa ja luomakunnan eheyttä vaurioittavan hyödyntämisen;

kohtuullisuus ja yksinkertaisuus, joka tunnustaa, että luonnon antimet ovat ihmiselle Jumalan lahjoja, joita on kiittäen nautittava, ja torjuu kaiken ahneuden, joka nousee ihmisen sisäisestä tyydyttämättömyydestä, vääristyneestä omistamisen halusta ja tuhoisasta tarpeiden rajattomuuden kuvitelmasta;

yhteisen hyvän edistäminen, joka tunnustaa kokonaisvaltaisen maailmankäsityksen pohjalta yhteyden, osallisuuden, vuorovaikutuksen ja keskinäisen jakamisen elämää kannattaviksi perustekijöiksi ja torjuu yksilöllisen itsekkyyden tai vastuun rajaamisen vain omaan lajiin, rotuun, kansaan, heimoon, perheeseen tai yritykseen;

oikeudenmukaisuus, joka ihmisen tarpeiden, samanarvoisen kohtelun ja suoritusten mittaamisen rinnalla ottaa huomioon myös luonnon oikeuden ja elinkelpoisuuden sekä tulevien polvien oikeuden päästä osallisiksi elämälle tärkeistä luonnon voimavaroista.

Tuoreimpana kirkollisena puheenvuorona on teologian tohtori Panu Pihkalan artikkeli synodaalikirjassa Armon horisontit – huomisen luterilaisuus (2016). Pihkalan mukaan ”Jokainen kristitty on kutsuttu maan suolaksi. Jokainen kristillinen yhteisö on kutsuttu toivon merkiksi. Luterilaisen ympäristökäsityksen ominaispiirteenä voisi nähdä juuri korostuksen siitä, että asia koskee kaikkia. Tilannetta ei voi vain jättää suurille ympäristökilvoittelijoille, jotka luostarimaisissa olosuhteissa hoitaisivat asian muiden puolesta. Jumalan tahdon seuraamisessa kilvoitellaan arjen keskellä.” (s 107-108).

Osa seurakunnan perustehtävää on luomakunnasta huolehtiminen. Vuoteen 2020 ulottuvassa Kohtaamisen kirkko –toimintalinjauksessa korostetaan, kuinka nostamme sanoman esiin. ”Puhumme Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä rohkeasti ja ymmärrettävästi kaikkialla” (s 19). Tämä merkitsee julistusta ja kutsua kokonaisvaltaiseen elämänmuutokseen ja jatkuvaan kilvoitteluun. Kirkolla ja sen jokaisella seurakunnalla on profeetallinen tehtävä kutsua ihmisiä hengelliseen uudistumiseen. Tämä johtaa ottamaan myös ympäristökysymykset entistä rohkeammin ja selkeämmin seurakuntien agendalle.

3. Toivo sävyttää kristityn tulevaisuutta

”Kirkolla on Raamatussa sanoma, jonka todellista merkitystä tälle ajalle kirkonmiehet ja teologit eivät tajua.” Näin sanoi Carl Friedrich von Weizsäcker (1912-2007), saksalainen ydinfyysikko ja filosofi, joka oli myös harras kristitty. Hän oli vakuuttunut siitä, että vain uskonto voi pelastaa luomakunnan sitä uhkaavalta katastrofilta. Vain uskonto on kyllin voimakas tekijä, joka voi vaikuttaa ihmiseen niin syvästi, että hän on valmis muuttamaan perusteellisesti ajattelu- ja elämäntapojaan. von Weizsäckerin mukaan tarvitaan radikaali asennemuutos, joka johtaa uuteen elämäntapaan. Vain siten luomakunta voi välttyä ympäristökatastrofilta.

Ympäristökriisin vakavuus pakottaa eri uskontojen ja vakaumusten edustajat yhteiseen työhön luomakunnan tulevaisuuden puolesta. von Weizsäckerin korostus on kuitenkin terveellinen peili meille kristityille. Meidän on löydettävä se voima, ”dynamiitti” (dynamis, Apt. 1:8), joka on Raamatun sanomassa.

Jeesuksen julistuksen ytimenä oli: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” (Mark. 1:15). Kirkon on johdettava ihmiset kohtaamaan ahdistus, joka johtuu synnistä. Tämä synti on väärä suhtautuminen elämään ja koko luomakuntaan, pohjimmiltaan väärä suhtautuminen myös Jumalaan, kuten jo edellä totesin. Meidän on kohdattava rehellisesti seuraukset, jota synnistä seuraa, kohdattava ne Jumalan edessä ja kuunneltava hänen ääntänsä: Tehkää parannus, muuttakaa mielenne, ottakaa uusi suunta.

Jos emme sulje korviamme tältä ääneltä, meille tulee merkitykselliseksi myös Jeesuksen sanoman toinen osa: uskokaa evankeliumi, ottakaa vastaan iloinen sanoma syntien anteeksiantamisesta. Tämän vapauttavan sanoman varassa uuden suunnan etsiminen on mahdollista. Se antaa uuden lähtökohdan elämälle. Elämämme on kaikesta huolimatta turvallisesti Jumalan kädessä. Häneltä saamme lahjana kaiken sen, mitä meillä on, koko elämämme.

Sain omalta osaltani kirkkoneuvoksena vaikuttaa siihen, että kesällä 2008 julkistettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ilmasto-ohjelma. Sen otsikossa on kolme sanaa: kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Ne johtavat meitä arvioimaan elämäntapaamme. Arkkipiispa Jukka Paarma on sanonut: ”Kristillinen kirkko on vuosisatoja korostanut, että hyvän elämän edellytykset eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia aineellisesta kulutuksesta. Kun tietyt perustavat tarpeet on tyydytetty, todellinen elämän ilo tulee rakkaista ihmisistä ja meitä ympäröivän luomakunnan rikkaudesta, jotka ovat Jumalan suurta lahjaa. Siksi aineellisen vaurauden tavoittelussa tulee etsiä kohtuullisuutta.”

Asenteiden ja elämäntavan muutos lähtee kiitollisuudesta ja kunnioituksesta. Kunnioitus saa meidät näkemään ihmisen osana luontoa, se rajoittaa ihmisen luontaista ahneutta ja suuntaa huomion vastuulliseen elämään luomakunnan jäsenenä. Kiitollisuus Jumalan hyviä lahjoja kohtaan saa meidät liikkeelle. Kiitollisuus herättää ihmisen kunnioittamaan ratkaisuissaan luonnon omaa tasapainoa sekä ylistämään Luojaa hänen lahjoistaan. Silloin voimme pyrkiä partiolaisten tapaan jättämään jälkeemme paremman maailman kuin millaisena sen saimme.

Jumala on antanut meille luomakunnan, kaikki sen rikkaudet, sen eläimet, kasvit, veden ja ilman. Siksi se ei ole kaupan. Jumala on läsnä tässä maailmassa, kaikkialla. Kun Jeesus katsoi kedon kukkia tai taivaan lintuja, hän näki niissäkin hyvän Jumalan huolenpidon. Tästä näkökulmasta kristillisen kirkon ja kristittyjen huoli luomakunnan tulevaisuudesta muuttuu toivoksi. Apostoli Paavalin sanoin: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen.” (Room. 8:20b-21). Tämä toivo vapauttaa meidät työhön luomakunnan hyväksi.