Kirjoitus Tiimalasi-lehden numerossa 2/2022

”Kenelle kellot soivat” on yhdysvaltalaisen kirjailija Ernest Hemingwayn merkittävimpiä teoksia. Kirjan nimi on peräisin Lontoon St. Paulin kirkon tuomiorovasti John Donnelta (1573–1631). Joulukuun alussa 1623 hän kärsi vakavasta toisintokuumeena tunnetusta sairaudesta, joka johti helposti kuolemaan.

Maatessaan sairasvuoteella Donne kuunteli läheisen kirkon kuolinkelloja, jotka soivat jollekin juuri kuolleelle. Hän koki tuntemattoman kohtalotoverin kanssa yhteyttä. Kuolinkelloja kuunnellessaan Donne teki syvällisen oivalluksen. Kukaan ihminen ei ole saari, vaan koko ihmiskunta on samaa mannerta. Kun palanen sortuu mereen, se on poissa kaikista.

”Jokaisen ihmisen kuolema vie jotain minusta, koska minäkin olen osallinen koko ihmiskunnassa. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.”

Kuolema on ihmiskunnan yhteinen kokemus. Se ei koske vain yksilöä tai hänen lähipiiriään. Kuolema on yhteinen jaettu todellisuus. Kuolemaan suhtautumisessa on yksityinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen näkökulma.

Yksityiseen kuoleman kulttuuriin kuuluu yksilön asennoituminen kuolemaan, sen mahdollinen pelko, siihen valmistautuminen sekä suru läheisen kuoltua ja tämän jälkimuistaminen.

Yhteisö sanoittaa kuolemaa erilaisine uskomuksineen, tapoineen ja menettelyineen. Esimerkkejä näistä ovat uskonnolliset näkemykset elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen, kuoleman kohtaamisesta sekä kuolleen suremisesta ja muistamisesta.

Yhteiskunnallisen lainsäädännön määräyksiä kuolemaan liittyvistä asioista ovat esimerkiksi kuoleman juridinen määrittely, hautaamiseen liittyvät käytännön asiat sekä kuolleen henkilön perintöasiat.

Yksityinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen kuoleman kulttuuri kohtaavat toisensa useassa eri leikkauspisteessä. Esimerkkinä on usein käytetty lehtien kuolinilmoituksia. Niissä näkyy yksilöllisyys lähiomaisten nimissä, yhteisöllisyys symbolien ja erilaisten sanojen käytössä ja yhteiskunnallisuus kuolin- ja hautauspäivän täsmällisessä ilmoittamisessa.

Hautaus havainnollistaa sitä, miten yksityinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen kuoleman kulttuuri kuuluvat yhteen. Hautaus liittyy surun ulottuvuudesta yksityiseen, hautaustoimituksen sisällön osalta yhteisölliseen ja hautausmaiden näkökulmasta yhteiskunnalliseen kuoleman kulttuuriin.

Viime vuosikymmenten kehitys on johtanut yhä pienempiin ja yksinkertaisempiin hautauksiin. Monesti muistotilaisuus jätetään kokonaan pitämättä tai kokoonnutaan ainoastaan lähiomaisten kesken. Koronapandemian kokoontumisrajoitukset kiihdyttivät entisestään kehitystä.

Nähtäväksi jää, onko hautajaisten yksityistyminen ja pieneneminen pysyvä ilmiö. Siihen on monia ymmärrettäviä syitä. Toisaalta on valitettavaa, mikäli tämä kuoleman yhteisöllinen puoli heikkenee. Se työntää kuolemaa ja surua marginaaliin, pois yleisestä tietoisuudesta. Se myös jättää muun kuin vainajan lähipiirin vaille mahdollisuutta yhteisen surun ja kunnioituksen ilmaisemiseen. Samalla se vähentää välineitä menetyksen läpikäymiseen.

Tuomiorovasti John Donnen oivallus kannattaa pitää mielessä. ”Jokaisen ihmisen kuolema vie jotain minusta, koska minäkin olen osa koko ihmiskunnassa.” Kuolema on yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan asia.