Kirjoitus Tiimalasilehdessä 25.3.2021
”Oletko sinä se Jeesus?” Lapsi katsoo minuun vilpittömästi suurilla silmillään kirkon portailla, kun poistumme hänen pappansa hautaan siunaamisesta muistotilaisuuteen.
Lasten suorat kysymykset kuolemasta ovat monesti yllättäneet. Aikuinen rohkenee harvoin julkisesti kysyä niin avoimesti kuin lapsi. Seurakuntatyössä opin arvostamaan lasten kysymyksiä, vaikka ne olivat vaikeita. Ne pakottivat papinkin elämän peruskysymysten äärelle, vastaamaan suoraan ja yksinkertaisesti.
Vuosien mittaan opin muutaman tärkeän perusasian lapsen surusta ja suhtautumisesta kuolemaan.
Ensinnä on oltava rehellinen. Lapselle voi kertoa myös sen, ettei tiedä vastausta. Lapsi ymmärtää ja sanoittaa kuoleman ja surun omalla tavallaan. Hänen ajattelunsa on hyvin konkreettista. Kuolemasta kerrottaessa tulee ottaa huomioon lapsen ikä. ”Pappa kuoli, koska hänen sydämensä lopetti lyömisen.”
Useimmiten aikuisen kiertoilmaukset vain vaikeuttavat lapsen suhtautumista kuolemaan. Lapsen tapa käsitellä surua on hämmästyttävän luonnollinen ja mutkaton. Lapsi käsittelee surua itselleen sopivina palasina leikeissä tai vaikka piirtäessä enkelin.
Toiseksi lapsen tulee saada surra yhdessä muiden läheisten kanssa. Yleensä vanhemmat haluavat suojella lastaan vaikeilta asioilta. Siksi lasta ei mielellään tuoda kuolevan luo tai hautajaisiin. Nyky-yhteiskunnassa vallalla oleva kuoleman välttelemisen kulttuuri tekee karhunpalveluksen lapsille.
Lapselle on aikuisten tapaan tärkeää ymmärtää kuoleman todellisuus ja sen kuuluminen osana ihmiselämään. Siksi vierailu sairaalassa tai osallistuminen hautajaisiin ovat tärkeitä. Mielikuvitus luo pelkoja enemmän kuin koettu todellisuus. Luonnollisesti aikuinen arvioi tilanteen. Lasta ei saa pakottaa sellaiseen, mitä hän ei halua.
Kolmanneksi lapsi tarvitsee rinnalleen turvallisen aikuisen, joka on lähellä ja uskaltaa vastata kysymyksiin. Lapsi ymmärtää sen, kun sattuu tai kun on paha olla. Eläessämme joudumme sanomaan hyvästejä toisillemme, ne kuuluvat elämään. Kuoleman jälkeen kaikki sairaudet ja kivut ovat poissa.
Lapsen kanssa voimme pysähtyä rakkaan kuvan äärelle, sytyttää kynttilän ja olla hetki hiljaa ja lähekkäin. Vaikka rakas ihminen ei ole enää vierellämme, saamme muistella häntä. Saamme puhua hänestä ja rukoilla, että kerran vielä saisimme kohdata toisemme taivaassa.
Uskonto on parhaimmillaan vahva turvan ja toivon tuoja. Sitä ei tarvitse peittää lapsiltakaan. Monen mielestä kuolemasta pitäisi pystyä puhumaan ilman uskonnollisia käsitteitä. Kuolemasta puhuminen koetaan hankalaksi, jos uskonnolliset käsitteet tuntuvat häiritseviltä ja ne ovat itselle vieraita.
Kun puhumme kokemuksen tai käsityskyvyn ylittävistä asioista, joudumme käyttämään vertauskuvia. Uskonnon kieli on kuvien kieltä. Niiden avulla pystytään kuvaamaan sellaista, mistä emme tarkalleen ottaen tiedä, mitä se on. Siksi Raamatun kertomuksetkin käyttävät paljon kuvakieltä. Kuolema on aina Jumalan salaisuus.
”Oletko sinä se Jeesus?” Lapsen kysymys hämmästytti. Vastasin, etten ole, mutta tehtäväni on kertoa Jeesuksesta. Hän on voimakkaampi kuin kuolema ja on voittanut sen. Jeesus pitää meistä huolen ja vie taivaan kotiin. Siellä on hyvä olla.