Kulttuurikristillisyyden murros

Kulttuurikristillisyyden murros

”Lapset kävivät palmusunnuntaina virpomassa ja pääsiäispöydässä on perinteiset ruoat. Karitsaa syödään ja rahkapiirakkaa ja pääsiäismunia. Ei pääsiäisellä ole meille uskonnollista merkitystä.”

Perheenäidin vastaus sanomalehden haastattelussa kuvaa hyvin käynnissä olevaa kulttuurinmuutosta. Uskontoa ei pidetä merkittävänä omassa elämässä, mutta silti se on koko ajan siinä läsnä, joko tiedostaen tai tiedostamatta.

Lyhyt vastaus suorastaan tihkuu uskontoa. Palmusunnuntai viittaa vuodenkiertoon ja juhlakalenteriin, jotka ovat maassamme kytkeytyneet kristilliseen kirkkovuoteen. Karitsa, rahkapiirakka ja pääsiäismunat liittyvät Raamatun tapahtumiin, kristilliseen paastotraditioon ja symboliikkaan.

Vuotuiset juhlat tapoineen ovat kenties helpoin tapa yhä tunnistaa uskonnon vahva vaikutus kulttuuriimme. Maallistuminen on syönyt niiden alkuperäistä merkitystä, mutta silti ne kantavat edelleen yleisesti tiedettyä hengellistä sisältöä.

Yhteiskunnallisena vaikuttajana uskonto on enemmän kuin nykyisin muodissa oleva identiteettipolitiikka. Uskonto on elämäntapa, joka heijastuu laajasti arvoihin ja käsityksiin todellisuudesta. Se vaikuttaa myös näennäisen maallistuneessa ympäristössä, jossa ei ole tapana lausua sanaa Jumala eikä oikein haluakaan tietää, mitä tekemistä uskonnolla on kulttuurimme kanssa.

Yhtäältä uskonto on kietoutunut suomalaisen kulttuurin syvärakenteisiin vahvemmin kuin ymmärrämme. Tämä olisi syytä tunnustaa ja tehdä se näkyväksi. Toisaalta kulttuurikristillisyys heikkenee, ellei sitä jatkuvasti ylläpidetä. Kulttuurikristillisyydellä tarkoitan tässä kristityksi samastumista enemmän kulttuurisista kuin uskonvakaumukseen liittyvistä syistä.

Kirkoille kulttuurikristillisyyden oheneminen on erityisen suuri tulevaisuuden kysymys. Viime syksynä ilmestynyt tutkimusraportti ”Uskonto arjessa ja juhlassa” paljastaa, että kulttuurikristillinen identiteetti on voimakkaassa murroksessa. Erityisesti nuoremmilla sukupolvilla näkyy kulttuurikristillisyyden heikkeneminen.

Kehityskulkuun liittyy kristillisen tradition jatkamisen ja kotikasvatuksen väheneminen. Kristillisten perinteiden ja tapakulttuurin välittäminen lapsille ja nuorille jää yhä useammin tekemättä. Suomalaiset lapsuudenkodit ovat jakautuneet melko tarkasti kahteen yhtä suureen leiriin, joista toisessa on puhuttu uskonnosta ja toisessa uskonto ei ole ollut esillä.

Tulevaisuudessa palmusunnuntai, karitsa ja pääsiäismunat eivät kerro yhä useammalle yhtään mitään uskonnollisesta taustastaan. Vanhemmat ja isovanhemmat tekevät suuren palveluksen paitsi lapsilleen, myös suomalaiselle kulttuurille välittämällä juhlatraditiota kasvavalle sukupolvelle. Sen merkitys on suurempi kuin arvaammekaan. ”Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua”, kuuluu vanha viisaus.

Kulttuurinmuutos ei ole haaste ainoastaan kirkoille vaan koko yhteiskunnalle. Mitä tapahtuu yhteiselämällemme tilanteessa, jossa meillä ei ole enää yhteisesti jaettuja arvoja tai on yhä vähemmän yhdistäviä traditioita? Mitä seuraa siitä, jos meillä ei ole yhteistä käsitystä pyhästä?

Hätkähdin, kun vaimoni sai kutsun terveystarkastukseen pitkäperjantaiksi. Talouskasvun ja kilpailukyvyn nimissä on jo pitkään esitetty kirkkovuoden juhla-aikojen rationalisoimista nykyistä tehokkaammaksi ajankäytöksi. Kauppakeskuksia eivät enää sulje vuotuiset juhlapäivät vaan kulkutaudit.

Ilman pyhää on vain arkea. Sitä ihminen ei jaksa.