Kulttuuria ja Jumalan sanaa

Aika ajoin keskustelu Raamatusta nousee otsikoihin. Näin on käynyt kansanedustaja Päivi Räsäsen oikeudenkäynnin yhteydessä. Raamattu merkitsee ihmisille eri asioita. Entuudestaan tuttuja ovat heitot muinaisten paimentolaisten juttukokoelmista ja juutalaisten kansantarustosta. Monet lausumat kertovat enemmän lausujastaan kuin todellisesta tiedosta.

Hätäisimmät papitkin ovat julistaneet, etteivät usko Raamattuun vaan Jumalaan. Väite on ristiriitainen, sillä ilman Raamatun ilmoitusta ei olisi tietoa Jumalasta, Jeesuksesta puhumattakaan. Raamattu ja kristillinen usko kuuluvat yhteen.

Luterilaisen kirkon piispat julkaisivat viime syksynä Raamattu ja kirkko -piispainkirjeen. Siinä sanomme seuraavaa:

”Kristillisen uskon mukaan Jumala puhuu ihmiselle ja ihmisyhteisöille Raamatun välityksellä. Sen sanomassa kohtaamme rakastavan Jumalan. Raamattu kertoo, millainen Jumala on, mikä on ihmisen asema suhteessa häneen, mikä on ihmisen tehtävä ja miten ihminen pelastuu. Raamatusta käy ilmi, mitä Jumala meiltä tahtoo ja miten hän haluaa meidän elävän toistemme kanssa. Siksi niin kirkko kuin ihminen tarvitsee Raamattua. Raamatun sanalla on merkitystä koko maailmalle.”

Suomalaisten uskonnonlukutaito on heikentynyt. Maassa, jossa kulttuurin perusta ja juuret ovat kristinuskossa, tämä johtaa kykenemättömyyteen ymmärtää omaa kulttuuria. Siksi uskonnon ylipäänsä, mutta erityisesti oman traditiomme perusteiden ja perusteoksen tunteminen on tarpeen.

Piispainkirjeessä todetaan: ”Raamatun lukeminen ja Kristus-keskeisen sanoman julistaminen on jättänyt lähtemättömän jäljen omaan kulttuurimme. Se on pannut liikkeelle kehityksen, joka on osaltaan muovannut maailmaa. … Sellaisia asioita ovat esimerkiksi ihmisarvon loukkaamattomuus ja kaikkien yhtäläiset ihmisoikeudet poliittisine ja yhteiskunnallisine johdannaisineen.”

Monien mielestä Raamatun opetus on joissakin kohdissa vanhanaikaista. On totta, että kaikkien kertomusten ja kehotusten taustalla olevaa maailmankuvaa tai arvoja ei voi ongelmitta siirtää nykyaikaan.

Raamatun kuvaukset sodista, väkivallasta ja toisen ihmisen alistamisesta Jumalan nimissä ovat saaneet aikaan pahaa kirkon historiassa, kun niitä on kritiikittä sovellettu tulkitsijan omaan aikaan tai ne ovat toimineet vallankäytön välineinä. Tuoreena esimerkkinä ovat Venäjän sotatoimet Ukrainassa. Niitä on puolustettu jopa uskonnon nimissä, mikä on yksiselitteisen väärin.

Vanhan testamentin profeetta Aamos arvosteli ankarasti kansansa muotojumalisuutta. Vaikka väkijoukosta nousi pyhäköissä valtava virren pauhu, samat ihmiset olivat valmiit myymään köyhän kenkäparista. Aamoksen sana kaikui kuuroille korville. Mutta edessä olisi aika, jolloin Jumalan sanaa vielä etsittäisiin:

”Koittaa aika – sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aam. 8:11–12).

Maamme on kokenut aikoja, jolloin ihmisillä on ollut laajasti Jumalan sanan nälkä. Näin on tapahtunut erityisesti kriisi- ja poikkeusaikoina. Onko silloin Jumalan sana tarjolla? Kuulemmeko tällaisina aikoina vain yksittäisten ihmisten kokemuksia, mielipiteitä ja tuumailuja? Vai saako Jumalan sana rohkaista ja tukea meitä?