Kirkko ja lapsen oikeudet

Johdanto

”Te löydätte lapsen.” Tällaisen merkin enkeli ilmoitti paimenille Vapahtajasta, joka juuri oli syntynyt. Seimeen kapaloitu lapsi on Kristus, Herra. (Luuk. 2:12). Enkelin ilmoitus Luukkaan evankeliumissa on kaikessa lyhyydessään ja ytimekkyydessään merkittävä viesti lasten puolesta. Aikansa maailmassa se oli suorastaan radikaali sanoma.

Antiikin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa lapsen arvo riippui sukupuolesta, terveydestä ja siitä, minkälaiseen sukuun ja perheeseen hän syntyi. Vastasyntyneiden lasten hylkääminen heti näiden synnyttyä oli hyväksytty käytäntö. Lapsi voitiin hylätä esimerkiksi fyysisen vajavaisuuden tai vanhempien köyhyyden takia. Heitteille jätettiin erityisesti tyttöjä ja vammaisia lapsia. Tapa oli niin yleinen, että se vaikutti koko kulttuurialueen väkilukuun.

Lasten heitteillejättö ei välttämättä merkinnyt sitä, että kaikki tämän kohtalon osaksi saaneet olisivat menehtyneet. Erilaisista syistä hylättyjä lapsia myös otettiin kasvatettaviksi joko omiksi lapsiksi tai orjiksi. Monet päätyivät ilotaloihin prostituoiduiksi.

Kreikkalais-roomalaisista lähteistä voi toisinaan löytyä varsin hätkähdyttäviä kannanottoja. Kun kyynikkofilosofi Aristippos kuuli tulleensa isäksi, hän käski jättämään lapsen heitteille. ”Mutta se on lähtöisin sinusta”, hänelle sanottiin. Filosofi sylkäisi maahan ja sanoi: ”On tuokin, mutta siitä ei ole minulle hyötyä.” Toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy, tosin niukasti.

Kristinuskon valloittaessa Eurooppaa tavat muuttuivat. Apostolisten isien ja kirkkoisien opetusten perusteella asia oli varhaisessa kirkossa selvä: kristityt eivät saaneet hylätä lapsiaan kuten pakanat tekivät. Pakanallisessa Euroopassa keskenmenon aiheuttaminen tai oman lapsen tappaminen tai hylkääminen oli hyväksytty käyttäytymistapa. Kristillisen kirkon lähetystyö muutti kokonaisen maanosan käyttäytymisen ja arvostukset.

Kristityt löysivät lapsen arvon. Heille lapsi oli jo ennen syntymäänsä itsenäinen olento, joka oli Jumalan varjeluksen alainen. Jumalan luomistyönä ihminen on pyhä ja hänen ihmisarvonsa on loukkaamaton. Jokaisella lapsella on oikeus elämään. Hänellä on oikeus kotiin, vanhempiin, turvalliseen kasvuun ja kehittymiseen. Hänellä on oikeus uskontoon ja omaan uskoon.

Nämä lapsen oikeudet eivät ole nykyään edes meillä Suomessa itsestäänselvyyksiä. Niihin kaikkiin liittyy uhkia, jotka on tunnistettava. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti lapsen kolmea keskeistä oikeutta. Ne on mainittu myös Yhdistyneitten Kansakuntien (YK) lapsen oikeuksien sopimuksessa, jossa luetellaan lapsille kuuluvat ihmisoikeudet. Lopuksi pohdin, miten kirkossa on viime aikoina pyritty toteuttamaan lapsen oikeuksia.

I Lapsen oikeus elämään

Perustavin lapsen oikeus on oikeus elämään. Kristillinen kirkko on alusta lähtien puhunut myös syntymättömän elämän suojelemisen puolesta. Tämä vakaumus pohjautuu yleiseen velvollisuuteen suojella kaikkea elämää. Raamatussa puhutaan kunnioittavasti kohdussa sikiävästä ihmiselämästä. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut” (Ps. 139:13, katso myös Jes. 44:2, Luuk. 1:15, 41, Gal. 1:15). Virressä 395 laulamme: ”Jo idussani sykki elämä ihmeineen. Loit täyden tarkoituksen sen hetkeen jokaiseen.” (Virsi 395:3).

Kenellä on oikeus syntyä? Tämä on herkkä ja arka kysymys, josta helposti vaietaan tai joka yksinkertaisesti sivuutetaan. Siitä onkin syytä puhua varoen ja antamatta kaikkiin tilanteisiin sopivia ohjeita. Vuosittain maassamme keskeytetään noin 10 000 raskautta, valtaosa sosiaalisin perustein. Abortti on monella tavalla vaikea eettinen kysymys. Erityisesti sosiaalisin syin perusteltaviin abortteihin liittyy vakavia eettisiä ongelmia. Miten huonoja taloudellisten ja sosiaalisten olojen tulee olla, että ne oikeuttavat kehittymässä olevan elämän tuhoamiseen?

Helmikuussa 2015 esitetty Ajankohtaisen kakkosen kehitysvammailta nosti esille kysymyksen syntymisen oikeudesta. Kehitysvammaisen lapsen synnyttänyt Riikka Happo kysyi: ”Miksi vanhemmille tyrkytetään aborttia? Miksi minun piti tuntea niin monta kertaa, että lapselleni ei haluttu oikeutta syntyä, selvitä ja elää?”

Maailman tunnetuimmaksi ateistiksi kutsuttu Richard Dawkins on sanonut, että on moraalitonta olla abortoimatta sikiöitä, joilla havaitaan Downin oireyhtymä. Päätoimittaja Marjo Rönnkvist, kehitysvammaisen tyttären äiti, kritisoi vahvasti tällaista näkemystä: ”Downius on salonkikelpoinen syy abortille. Minusta se on rodunjalostusta. Entä jos perheen terveenä syntynyt lapsi vammautuu myöhemmin, muuttuuko hänkin sillä hetkellä kelvottomaksi? Menettääkö hän vanhempiensa rakkauden? Pitäisikö hänet tappaa?”

Suomessa syntyy päihteitä käyttäville äideille joka vuosi tuhansia lapsia. Tilastoihin asti yltää 650 alkoholin vaurioittamaa lasta. Päihdeäitien pakkohoidosta on keskusteltu julkisuudessa ja eduskunnassa vuosia. Aiheesta on tehty kirjallisia kysymyksiä ja lakialoitteita, mikä osoittaa asian vaikeutta. Nykyinen hallitus teki siitä kirjauksen hallitusohjelmaansa ja asetti työryhmän valmistelemaan lakia asiasta. Vuosi sitten, helmikuussa 2014, työryhmän työskentely päihdeäitien pakkohoidosta kuitenkin päättyi. Miten lapsen oikeus turvalliseen kehitykseen toteutuu? Onko äidin itsemääräämisoikeus suurempi kuin lapsen oikeus terveyteen? Uskallammeko puhua myös raskaana olevan naisen vastuusta? Kumman oikeus on ensisijainen, lapsen vai aikuisen?

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kuudennen artiklan mukaan jokaisella lapsella on oikeus elämään. Valtion on taattava mahdollisimman hyvät edellytykset lapsen henkiinjäämiselle ja kehitykselle. Lapsen oikeuksien julistuksen neljännen periaatteen mukaan lapsen ”tulee saada kasvaa ja kehittyä terveenä. Lapsen ja hänen äitinsä on sen vuoksi saatava erityistä hoitoa ja huolenpitoa siihen luettuna asianmukainen hoito ennen ja jälkeen synnytyksen.” Jotta nämä oikeudet toteutuisivat, myös vaikeista kysymyksistä on puhuttava. Kirkon on silloin asetuttava heikoimman osapuolen, lapsen puolelle. Kristinuskon näkökulmasta tällöin kyse on myös syntymättömästä lapsesta.

Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa isällä oli oikeus päättää lapsen elämästä. Nykyisin vaaditaan usein naisen oikeutta päättää omasta ruumiistaan. Keskustelua käydään myös siitä, tekeekö eettisissä asioissa päätöksen yksilö vai yhteiskunta. Kristillisen ajattelun mukaan elämän ja kuoleman kysymyksistä päättää Jumala.

II Lapsen oikeus perheeseen sekä isään ja äitiin

Jokaisella lapsella on oikeus isään ja äitiin, omaan kotiin ja perheeseen. Kirkko on määrätietoisesti korostanut tätä lapsen oikeutta. Katekismuksen 4. käskyn selityksen mukaan ”Jumalan tahto on, että jokaisella lapsella on isä ja äiti. Heille kuuluu erityinen arvo ja kunnioitus siksi, että he ovat vanhempiamme. Vanhempien tehtävänä on suojella lasta huolehtimalla hänen hyvinvoinnistaan ja kasvatuksestaan. Heidän tulee ohjata häntä tuntemaan Jumala ja rakastamaan lähimmäistään. Lapsella puolestaan on tarve ja oikeus voida kunnioittaa vanhempiaan.”

Lasta ei ole ilman miestä ja naista. Lapsen oikeus molempiin vanhempiin jää toisinaan toteutumatta; elämä ei suju niin kuin oli toivottu. Onnettomuudet, sairaudet, avioerot hajottavat perheitä. Nyt avioliittolain muuttamisen myötä luodaan tilanne, jossa lapsen oikeus sekä isään että äitiin ei aina toteudu. Laki jo lähtökohtaisesti evää lapselta oikeuden molempiin vanhempiinsa. Kristillisen etiikan kannalta tämä on ongelmallista. Miehen ja naisen muodostama perhe on yhteiskunnan perussolu, johon lapsella on oikeus. Ja kuitenkin: hyvä elämä voi toteutua perheissä, jotka rakentuvat toisella tavalla, muodostaen uusperheen.

Samalla kun maamme viimeiset sotaorvot käyvät läpi isättömyyden aiheuttamia traumoja, julkisessa keskustelussa on alettu korostaa, ettei ole väliä, onko lapsella isä ja äiti, kunhan on vain rakastavat vanhemmat. Silloin tällöin media julkaisee kertomuksia ihmisistä, jotka etsivät biologista isäänsä siitä huolimatta, että heillä on rakastavat vanhemmat lähellä. Isättömyyden kokemusta kantaa moni läpi elämänsä. Se kertoo, kuinka jo pelkkä isän olemassaolo on lapselle tärkeää. Äidillä ja isällä on lapsen elämässä omat roolinsa ja tehtävänsä. Siksi tulisi tukea lapsen oikeutta molempiin vanhempiinsa.

Suomi on kärkimaita Euroopan avioerotilastoissa. Vuosittain eroon päättyy noin 14 000 avioliittoa. Avoerojen määrän arvioidaan olevan noin kaksinkertainen. Vanhempien ero koskettaa vuosittain noin 30 000 lasta. Viimeaikainen huolestuttava kehityssuuntaus on, että parisuhde kariutuu lasten ollessa vielä alle kouluikäisiä. Lapsen oikeuksien näkökulmasta kaikki työ perheiden hyväksi ja avioliittojen kestämiseksi on tärkeää.

Erosovittelun pakollisuus poistettiin avioliittolain uudistamisen yhteydessä 1987. On yhä tavallisempaa, että liitot kariutuvat ilman yhteistä keskustelua eroratkaisuun johtaneista tekijöistä tai elämän järjestämisestä eron jälkeen. Pahimmillaan tämä johtaa pitkittyneisiin huolto- ja tapaamisriitoihin sekä rankkoihin ja pitkäkestoisiin oikeusprosesseihin. Vanhempien ero on aina lapselle kriisi ja riskitekijä hänen tulevalle kehitykselleen. Yhteiskunnan tulee turvata se, että erotilanteessa toteutuvat molempien puolisoiden oikeudet ja erityisesti lasten etu. Perheneuvonnan resurssit tulee jatkossa turvata ja erityinen huomio kohdistaa pikkulapsiperheisiin. Kirkon hallitusohjelmatavoitteissa on kiinnitetty aiheellisesti huomiota pikkulapsiperheiden vanhempien parisuhteiden ja vanhemmuuden tukemiseen.

Lapsen oikeus perheeseen ja vanhempiinsa on kirjattu YK:n Lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen seitsemännen artiklan mukaan lapsella on, mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan. Yhdeksäs artikla korostaa, kuinka ”Lapsella on lähtökohtaisesti oikeus elää vanhempiensa kanssa, jos hänellä on hyvä ja turvallista olla heidän kanssaan.”

Lapsen oikeuksien julistuksen kuudes periaate korostaa lapsen oikeuksia vanhempiinsa: ”Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä. Hänen tulee saada kasvaa, mikäli mahdollista, vanhempiensa huolenpidon ja vastuun alaisena.”

III Lapsen oikeus uskoon ja seurakuntaan

Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä kristillinen kirkko on aina korostanut. Psalmin 78 mukaan ”Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.” (Ps. 78:4).

Jeesus suorastaan varoitti estämästä lapsia saapumasta luokseen: ”Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:13-16).

Dosentti Heikki J. Koskinen on puhunut neutraliteetti-illuusiosta. Hän tarkoittaa tällä ajatusta siitä, että uskonnon tai uskonnollisuuden arviointi voisi tapahtua katsomuksellisesti neutraalista maaperästä käsin. Koskisen mukaan tällainen oletus on harhaanjohtava, sillä katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

Neutraliteetti-illuusio näkyy nykyisin varsinkin kahdessa asiassa. Ensinnä viime vuosina on yleistynyt ajatus siitä, että lapsi jätetään kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta, jotta hän voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo tai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on kuitenkin lapsen uskonnollista heitteillejättöä. Näin lapselta evätään mahdollisuus myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, kun hänelle ei anneta välineitä tällaiseen arviointiin. Kukaan ihminen ei synny tyhjiöön eikä kasva tyhjiössä. Ihminen syntyy yhteisöön ja kasvaa keskellä yhteisöä. Lapsella on oikeus elää ja kasvaa seurakunnan jäsenenä.

Englantilainen kirjailija G.K Chesterton kirjoitti aikanaan: ”Kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän ei ala uskoa ’ei-mihinkään’ vaan hän alkaa uskoa ’mihin-tahansa’.” Parikymmentä vuotta sitten luhistuneiden ateististen maiden kohdalla tämä viisaus tuli näkyviin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa muutama vuosikymmen sitten uskonnollisen tyhjiön täyttivät mitä erilaisimmat uskomukset. Ajatus kasvatuksen neutraalisuudesta on illuusio.

Toiseksi neutraalisuuden vaatimus on alkanut ulottua yhteiskunnan uskontokasvatukseen ja uskonnon näkymiseen julkisessa tilassa. Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus. Mikäli näin tapahtuisi, siirryttäisiin moniarvoisuudesta ja eri uskontojen ja vakaumusten rinnakkainelosta yksiarvoisuuteen eli uskonnottomuuteen. Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Samalla se riistäisi lapsen oikeuden omaan uskontoonsa.

Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Tästä elintasosta vanhempien on velvollisuus huolehtia. Näin lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia.

Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa viedä lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Isovanhempi, kummi, äiti tai isä tekee hyvin opettaessaan lapselle iltarukouksen. Hän tekee hyvin ottaessaan lapsen mukaansa kirkkoon ja juurruttaessaan hänet uskoon. Uskonto on kulttuurimme perusta ja kulmakivi. Päivähoito ja varhaiskasvatus sekä koululaitos tekevät arvokasta työtä siirtäessään kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Erityisen merkittäviä ovat ne kristinuskon arvot, joille koko kulttuurimme rakentuu: ihmisarvo, rehellisyys, toisen kunnioittaminen.

Kohti lapsen oikeuksien parempaa toteutumista

”Te löydätte lapsen.” Tämä enkelin ilmoitus oli viesti lapsen puolesta. Se muutti vähitellen kokonaisen maanosan arvostukset. Viime vuosina on kirkossamme lapsi ja hänen oikeutensa löydetty entistä vahvemmin. Tuoreita esimerkkejä tästä ovat eri ikäkausien kehittämisasiakirjat, muun muassa Lapset seurakuntalaisina (2013) sekä Tytöt ja pojat seurakuntalaisina (2012). Niiden tavoitteena on vahvistaa osallisuuden, täysivaltaisuuden, yleisen pappeuden sekä kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen merkitystä elämänkulun eri vaiheissa ja seurakuntaelämässä.

Toinen, kehittämisasiakirjoja vielä tuoreempi esimerkki on lapsivaikutusten arviointi, LAVA. Kuluvan vuoden alusta, 1.1.2015 lähtien on kirkkojärjestyksessä tullut voimaan säännös, jonka mukaan ”Lapsen edun edistämiseksi kirkollisen viranomaisen on päätöksen valmistelussa arvioitava ja otettava huomioon sen vaikutukset lapsiin. Vaikutusten arvioinnin tekee se viranomainen, joka käsittelee asiaa ensimmäisenä. Lapsella tarkoitetaan alle 18-vuotiasta.” (KJ 23:3).

Kirkkojärjestyksen muutoksella halutaan parantaa lapsen kokonaisvaltaista hyvinvointia kirkossa ja yhteiskunnassa. LAVA on konkreettinen keino edistää kaikkien alle 18-vuotiaiden lasten ja nuorten hyvinvointia, osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia. Se pakottaa kirkossa ja seurakunnissa tarkistamaan ajattelu- ja toimintatapoja. Se tekee meidät tietoisemmiksi lasten ja nuorten elämästä ja heidän osallisuudestaan seurakunnassa.

Lasta ja lapsuutta arvostava kirkko kuulee, näkee ja ottaa lapsen tosissaan huomioon kirkon jäsenenä. Se pohtii lapsen parasta ja kuulee lapsia tehtäessä toiminnallisia, rakenteellisia ja hallinnollisia päätöksiä, jotka vaikuttavat lapsiin. Kasteeseen perustuen lapsella on oikeus olla aktiivinen seurakunnassaan, tuntea osallisuutta kotiseurakunnastaan sekä saada kristillistä opetusta ja kasvatusta kotona ja seurakunnassa oman ikänsä ja kehitystasonsa mukaan. Kun tämä toteutuu, evankeliumin ilmoitus on totta: ”Te löydätte lapsen.” Silloin toteutuu myös Jeesuksen kehotus: ”Sallikaa lasten tulla, älkää estäkö heitä.”