Kirkko ja julkiset palvelut

Monet aiemmin kirkolle kuuluneet tehtävät ovat vähitellen korvautuneet kuntien ja valtion tai yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamilla palveluilla. Esimerkiksi köyhäinhoito, kansanopetus ja yleinen järjestyksenpito olivat seurakunnan vastuulla 1800-luvun puoliväliin saakka. Vuoden 1852 köyhäinhoitoa koskevan asetuksen myötä pitäjäyhteisön yhteiset asiat muodostivat jopa kaksi kolmasosaa kirkonkokouksen asioista.

Vuonna 1865 kunnallishallinto erotettiin seurakuntahallinnosta. Siitä alkaneen sadan vuoden eriytymiskehityksen huippuna voidaan pitää vuoden 1972 kansanterveyslakia, joka katkaisi viimeiset suorat sidokset kuntien palvelutuotannon ja seurakuntien välillä. Siitä huolimatta kirkko ja seurakunnat ovat säilyttäneet läheiset suhteet valtioon ja kuntiin.

Viime vuosikymmeninä eri yhteisöt ja instituutiot ovat etsineet yhteistyön mahdollisuuksia. Esimerkkinä tästä on Suomen Kuntaliiton ja Kirkkohallituksen yhteistoiminta kuntien ja seurakuntien yhteistyön kehittämiseksi. Yhteistyötä kuvaa joitakin vuosia sitten ilmestyneen Kunta ja seurakunta – vuorovaikutusta ja yhteistyötä – julkaisun (2011) tiivistys: ”Tavoitteiden samankaltaisuus – roolien erilaisuus”.

Kirkon paikka palveluntuottajana?

Laaja sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) uudistus ja maakunnallisten itsehallintoalueiden tehtävien uudelleen järjestäminen vaikuttavat myös kirkkoon. Mikä on kirkon paikka julkisten palvelujen tuottajana?

Kirkkohallituksen toimeksiannosta teologian tohtori Valdemar Kallunki selvitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien mahdollisuuksia uudistaa suhdettaan julkisiin palveluihin (Yhteistyön kolmas polku – Palvelurooli kirkon yhteiskunnallisen aseman uudistajana. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 40, 2014).

Noin 20 prosentilla seurakunnista ja seurakuntayhtymistä on jokin julkisten palvelujen tuotantoon liittyvä ostopalvelusopimus. Useimmiten ostopalvelusopimuksia on varhaiskasvatuksessa, erityisesti aamu- ja iltapäivätoiminnassa, seuraavaksi eniten nuorisotyössä, diakoniatyössä ne ovat harvinaisia. Taloudellinen merkitys on nykyisin marginaalinen, kirkon vuotuisiin verotuloihin suhteutettuna arvo on korkeintaan 0,5 %. Kallungin kyselyyn osallistuneiden seurakuntaorganisaatioiden osuus oli yksityisten sosiaalipalveluiden liikevaihdosta 0,03 %. Yksityisten palveluntuottajien osuus sosiaalipalveluiden volyymista on noin 33 %, 3,5 mrd. euroa, joten kirkon näkökulmasta kasvupotentiaalia on.

Kallungin selvityksen jälkeen kirkkohallitus käynnisti Kirkko ja julkiset palvelut –hankkeen ja valitsi sille ohjausryhmän. Se jätti mietintönsä joulukuussa 2015. Sekä Kallungin selvitys että ohjausryhmän mietintö antavat lisäinformaatiota asiakokonaisuudesta. Kirkkohallituksen täysistunto käsitteli ohjausryhmän ehdotuksia tammikuussa 2016 ja keskustelun jälkeen lähetti asian jatkovalmisteluun.

Avoimia kysymyksiä

Pohdittaessa kirkon roolia on erotettava julkiset palvelut ja hyvinvointipalvelut. Ensimmäisellä tarkoitetaan julkisen sektorin järjestämisvastuulle kuuluvaa julkisesti rahoitettua palvelutuotantoa, jonka toteuttajina voi olla erilaisia toimijoita. Jälkimmäinen puolestaan tarkoittaa edellistä täydentävää laajempaa kokonaisuutta, lakisääteisten palvelujen lisäksi julkisen tai yksityisen rahoituksen avulla toteutettavia palveluja.

Perustehtävää toteuttaessaan kirkko edistää ihmisten ja yhteisöjen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Seurakunnat ovat jo nyt vahvasti mukana kuntien ja muiden yhteistyökumppaneiden kanssa hyvinvoinnin edistämisessä. Tätä vuorovaikutusta ja yhteistyötä kannattaa entisestään tiivistää ja kehittää.

Seurakunnan tuottamien julkisten palvelujen perusteena tulee olla, miten toiminta toteuttaa tai edistää kirkon tehtävää. Siksi asiaan liittyy monia kysymyksiä. Edistääkö julkisten palvelujen tuottaminen sitä, että ihmisissä syntyisi usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin? Voiko kirkko palvelujen tuottajana toimia aidosti uskonnollisena yhteisönä ja omien arvojensa mukaisesti vai onko sen mukautettava toimintojaan yhteiskunnan sekulaareja arvoja vastaaviksi? Mitä palvelutuotannon aloittaminen merkitsee kirkon identiteetille? Vahvistaako vai heikentääkö se sitä?

Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa vain suurilla seurakunnilla ja seurakuntayhtymillä on mahdollisuuksia omaan palvelutoimintaan. Seurakunnan kannattaa organisoida toiminta järjestön, säätiön tai yhtiön muotoon, jolloin seurakunnalla on rooli taustayhteisönä. Tällöin seurakunnan osaamista omistaja-, osallisuus- ja vaikuttajatoimissa tulee vahvistaa. Kärkihankkeeksi sopisi hyvin lasten ja perheiden hyvinvoinnin tukeminen, erityisesti koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta.

Sote-uudistus haastaa kirkon erityistyömuotojen sopimusyhteistyön. Perheneuvonnan, sairaalasielunhoidon ja kehitysvammaistyön sopimukset kuntien, kuntayhtymien ja muiden alueellisten toimijoiden kanssa tulevat uuteen tarkasteluun. Kehitysvammaistyöhön vaikuttaa myös vammaislainsäädännön uudistuminen. Kuka tekee sopimukset ja kenen kanssa? Miten taloudelliset vastuut sovitaan ja hoidetaan? Mihin kehitysvammaispapit sijoittuvat ja missä rakenteessa työskentelevät?

Säätiöt ja järjestöt toimijoina

Seurakuntien sijaan julkisten palvelujen tuottaminen sopii kirkollisille säätiöille, järjestöille, yhdistyksille ja yhtiöille. Näillä on edellytykset toimia kirkon arvopohjasta nousevina palvelujen tuottajina. Valinnanvapauden periaate tukee yksityisten palvelujen kasvua ja arvopohjainen osaaminen voi palveluja valittaessa olla asiakkaiden silmissä lisäarvo.

Mahdollisia julkisten palvelujen toimialoja ovat varhaiskasvatus, esiopetus, ammatillinen ja yleissivistävä koulutus, lasten ja nuorten laitos- ja perhehoito, ensi- ja turvakotitoiminta, syrjäytymisvaarassa olevien palvelut, päihdehuollon palvelut, asumispalvelut, vammaisten ja ikääntyneiden palveluasuminen sekä hoitolaitokset. Olisiko kirkon mahdollista tukea sitä lähellä olevia arvopohjoisia palveluyrityksiä ja innovaatioita?

Keskustelu kirkon roolista julkisten palvelujen tuottajana jatkuu. Asiaan liittyy uhkia ja mahdollisuuksia. Ratkaisuja tehtäessä on muistettava vaikutus kirkon itseymmärrykseen ja kriteerinä pidettävä, miten julkisten palvelujen tuottaminen edistää tai vaikeuttaa kirkon perustehtävän toteuttamista. Nyt on keskustelun ja linjanvetojen aika.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa, Kirkko ja julkiset palvelut –ohjausryhmän puheenjohtaja