Kirjoitus Polku-lehdessä 17.2.2022

Lapsuudessani kävin seurakunnan poikakerhossa. Jokaisella kerholaisella oli oma jäsenkortti, johon oli painettu raamatunkohta: ”Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus.” Enpä silloin sen enempää tuota ensimmäisen Timoteuskirjeen kohtaa pohdiskellut. Tärkeintä oli saada toimintakauden aikana mahdollisimman paljon osallistumismerkintöjä. Se tiesi ahkerimmille kerholaisille keväällä palkintoja. Jokainen poikahan tunsi sanonnan: Tärkeintä ei ole voitto, vaan jalo … ei kun hyvät palkinnot.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen pohtinut, että kerhokortin raamatunkohtaan sisältyi syvä viisaus. Kilvoitus on pyrkimystä noudattaa elämässä kristillisiä arvoja ja opetusta. Kristityn elämän ja kilvoituksen peruslähtökohta on Raamattu, Jumalan sana.

Milloin olet viimeksi kuullut sanan kilvoitus, puhumattakaan kehotuksesta kilvoitella? Käsite näyttää joutuneen synnin, kadotuksen, tuomion, taivaan ja monen muun hengellisen termin kanssa unohduksiin. Samalla uskon painopiste on muuttunut ja tasapaino uskon ja rakkauden välillä vääristynyt.

Lähestyvä paastonaika kutsuu kristittyjä kilvoittelemaan. Jatkuvana vaarana on suhteellistaa kristillisen opetuksen sisältö. Meitä vaanii paratiisin kiusaajan kylvämä epäilys: ”Onko Jumala todella sanonut?” (1. Moos. 3:1).

Epäilys ei kohdistu vain evankeliumin sanomaan, jonka keskuksena on synnin ja kuoleman voittaja Jeesus Kristus. Se kohdistuu myös laajasti niihin arvoihin sekä hengelliseen ja eettiseen opetukseen, jota Jeesus ja hänen apostolinsa antoivat.

Kun kaikki käy eikä mikään ole enää syntiä, ei tarvita myöskään kilvoittelua. Tämän jälkeen kristillinen moraali näyttäytyy ahdasmielisenä ja moitittavana. Samalla anteeksiantamuksen julistus käy voimattomaksi, kun ei ole anteeksi annettavaa.

Jos kilvoittelussa tuntee riittämättömyyttä ja ahdistusta siitä, ettei yllä ihanteisiin, Jumalan laki on tehnyt tehtävänsä. Silloin ihminen avautuu ottamaan vastaan evankeliumin vapauttavan sanoman.