Kirjoitus Tiimalasi-lehden numerossa 3/2023

Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka rikas merkityssisältö on hautaamisen käytettyjen paikkojen nimillä. Ne kertovat paitsi kulttuurihistoriasta myös suhtautumisesta kuolemaan.

Kalmistoa käytetään varsinkin esikristillisen hautausmaan nimityksenä. Taustana on suomen murteissa esiintynyt kalma-sana, joka merkitsee muun muassa kuolemaa, kuollutta, kuoleman enteilyä ja tuonelaa. Esimerkiksi kalmoille meneminen on tarkoittanut hautausmaalla käymistä.

Kristinuskon vakiinnuttua maassamme haudat alettiin sijoittaa joko kirkon lattian alle tai kirkon välittömään läheisyyteen. Tätä käytäntöä kuvaa nimitys kirkkomaa tai kirkkotarha (ruotsiksi kyrkogård, saksaksi Kirchhof).

Kirkkomaan nimi viittaa luonnollisesti kirkkorakennukseen. Myös sen ympärillä olevan maa-alueen vihkimisen kristilliseksi hautausmaaksi uskottiin takaavan sinne haudatuille rauhan.

Hautausmaarauhaa pyrittiin takaamaan ympäröimällä kirkkomaa kivistä rakennetulla muurilla tai aidalla. Vuoden 1684 kirkkolaissa määrättiin, että kirkkotarhaa oli kunniallisesti hoidettava ja se oli hyvin aidattava niiden takia, jotka siinä lepäsivät.

Kirkkomaata vastaavia nimityksiä on muissakin kielissä. Usein niissä on haluttu ilmaista jokin olennainen piirre hautausmaan tehtävästä tai luonteesta. Latinan coemeterium merkitsee alkuaan leposijaa. Muun muassa englannin cemetery on saatu tästä latinan sanasta.

Samantapainen merkitys on saksan nimellä Friedhof, joka alkuaan tarkoitti aidattua aluetta (Freithof). Jo varhain sanan alkuosa tulkittiin johtuvan sanasta Friede, rauha, lepo. Lisäksi tunnetaan nimitys ”Jumalan pelto”, saksaksi Gottesacker, latinaksi campus sanctus, pyhä pelto. Suomessa vastaava nimitys on ”Jumalan puisto” tai ”Jumalan puutarha”.

Vähitellen kirkkomaat kävivät seurakuntien väkiluvun kasvaessa ahtaiksi. Kaikkialla ei ollut mahdollisuutta alueen laajentamiseen tarpeen mukaan. Erityisen vaikeaksi tilanne tuli tiheään rakennetuissa kaupungeissa. Näin ajauduttiin tilanteeseen, jossa jouduttiin perustamaan erillisiä hautausmaita asutuksen ulkopuolelle.

Asiaan vaikuttivat myös terveydelliset näkökohdat. Jo vuonna 1805 annetussa kuninkaallisessa kirjeessä määrättiin hautausmaista. Vuoden 1879 yleisen terveydenhoitoasetuksen mukaan hautausmaita ei saanut perustaa kaupungin tai kylän rakennettuun osaan, vaan sopivan välimatkan päähän asutuksesta.

Erillinen hautausmaiden synty heijastui myös kielenkäyttöön. ”Kirkkomaa” säilyi miltei yksinomaisena hautausmaan nimityksenä 1800-luvun lopulle saakka. Tilanteen muuttuessa käyttöön tuli myös sana ”hautausmaa”, mutta sillä ilmaistiin alueen sijaitsevan erillään kirkosta.

Nykyisin hautausmaa on syrjäyttänyt muut nimitykset. Sana on selkeä ja ymmärrettävä. Silti ilahdun aina, kun kuulen jonkun puhuvan kirkkomaasta, Jumalan puistosta tai käyttävän muita vanhoja nimiä. Niihin sisältyy rikkaampia merkityksiä kuin neutraaliin hautausmaahan.