Kolumni Itä-Häme -lehdessä 22.6.2016

”Tehtävämme on rukoilla kaikkien ihmisten puolesta”, kertoi munkkidiakoni Varfolomi vieraillessani Laatokan Valamossa. Yksinkertainen ja selkeä tehtävänkuvaus jäi askarruttamaan minua, toisesta maasta ja kirkosta tulevaa piispaa.

Valamossa ja monissa muissa luostareissa eri puolilla maailmaa rukoillaan jatkuvasti kaikkien ihmisten puolesta. Se on luostarin asukkaiden elämäntehtävä. Säännöllinen rukouselämä rytmittää päivää, viikkoa ja vuodenkiertoa.

Minua rohkaisee tieto rukoilevista kristityistä kaikkialla maailmassa. Jatkuva ja kaikkialta nouseva rukous ympäröi meitä. Raskaiden taakkojen kantaja saattaa tietää, että häntä muistetaan rukouksessa. Toinen ei vaikeuksiensa keskellä edes tiedä, että juuri hänen puolestaan joku rukoilee. Rukous on salaista, mutta se ei jää vaille vaikutusta. Viime päivinä luostareissakin on varmasti muistettu Säämäjärven veneonnettomuuden uhreja ja heidän läheisiään.

Emmekö voisi muistaa toisiamme ja kaikkia ihmisiä rukouksissamme entistä useammin? Se voisi muuttaa meitä ja suhtautumistamme toisiin ihmisiin enemmän kuin arvaammekaan.

* * *

Tutkijat ovat todenneet, että pirstoutuneen läntisen maailman yhteisen identiteetin syntymiseen keskiajalla vaikutti eniten luostariliike. Hämmästyttävä vaikutus liikkeellä, jolle on ominaista maailmasta pois kääntyminen. Mutta onko se kuitenkaan pohjimmiltaan hämmästyttävää?

Luostarikulttuuri on kiistaton esimerkki siitä, että Jumalaan päin kääntyminen merkitsee kääntymistä todellisuuteen päin, ei siitä pois. Se johtaa elämän peruskysymysten äärelle. Elämä pelkistyy ja olennaisin nousee esille.

Suorituskeskeisen elämäntavan sekä yhä lisääntyvien työ- ja yksityiselämän vaatimusten, tehokkuuden ja elämän pirstaloitumisen keskellä pysähtyminen ja hiljentyminen ovat tarpeen, jotta jaksamme. Kristillisessä perinteessä on koeteltu vastaus kiireen ja stressin taltuttamiseen: päivittäinen hiljentyminen ja henkilökohtainen hartaus.

Vaikka vain harva voi vetäytyä luostariin, voimme oppia luostarielämästä rytmin ja järjestyksen. Säännöllinen rukous ja hiljentyminen on voimanlähde, joka olisi syytä löytää uudelleen.

* * *

Juhannus on Johannes Kastajan syntymäpäivä. Kirkkovuodessa sitä on vietetty 400-luvulta lähtien. Johannes oli Jeesuksen edelläkävijä. Hän sanoi tehtävästään: ”Hänen (Jeesuksen) on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”.

Juhannuksen päähenkilön esimerkki ohjaa meitä kääntymään Jumalaan päin. Silloin myös elämän perusasiat löytävät oikean paikkansa. Voimme oivaltaa, että emme ole omine tarpeinemme kaiken keskus. Silloin löydämme tilaa lähimmäiselle ja yhteiselle hyvälle.