Joulu- ja hautajaisperinteiden arvo

Joulu- ja hautajaisperinteiden arvo

Sosiaalisesta eristäytymisestä on tullut tänä vuonna käyttäytymisen perusmalli. Vältämme fyysisiä kohtaamisia ja kosketusta. Mitä kaikkea tästä seuraa ja miten koronavuosi muuttaa meitä ja ihmissuhteitamme?

Erityisesti jouluna läheisten ihmisten, perheen ja sukulaisten yhteen kokoontuminen on tärkeää. Juuri siitä olemme joutuneet luopumaan. Kutistuuko koronajoulun viettäminen vain oman perheen yhdessäoloksi ja virtuaalijuhlaksi?

Kirkkovuoden juhlien lisäksi myös perhejuhlat ovat pienentyneet. Keväällä hautajaisiin sai osallistua vain kymmenen henkeä. Onneksi tilanne muuttui ja on syksyllä ollut kevättä parempi. Koko ajan joudumme varautumaan tartuntojen määrän nousuun ja rajoitusten kiristymiseen.

Tuoreessa kirkon nelivuotiskertomuksessa ”Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkko vuosina 2016-2019” todetaan: ”Hautajaisten osallistujamäärät ovat myös pienentyneet 2000-luvulla. Vuonna 2000 hautajaisiin osallistui keskimäärin 43 henkilöä, vuonna 2019 enää 33 henkilöä.”

”Kun hautajaisiin osallistujien määrä on jo ilmankin koronaa ollut laskusuunnassa, voidaan kysyä, tulevatko kriisiajan käytännöt muuttamaan hautajaisjärjestelyjä pysyvämmin.” Tämä nelivuotiskertomuksen kysymys on liikkunut usein mielessäni viime kuukausina. Menetämmekö jotain tärkeää, jos hautajaisiin tai ylipäänsä perhejuhliin osallistuu aina vain pienempi joukko ihmisiä?

Hautajaisten osallistujamäärän pieneneminen liittyy länsimaisten yhteiskuntien yksilöllistymiskehitykseen. Kuolemaan liittyvä yhtenäiskulttuuri on murtunut. Samoin on tapahtunut myös joulunviettotavoissa, jotka muuttuvat varsinkin nuoremmissa ikäluokissa. Nelivuotiskertomuksen mukaan yhä enemmän ”perinteet ja tavat korvautuvat henkilökohtaisella arvioinnilla”.

Yhteiskunnan individualisoituminen on merkinnyt yksilön irrottautumista monista traditioista, jotka ovat antaneet perusturvan toimintatapoineen ja normeineen, jopa kuoleman edessä.

Ihminen jää yhä enemmän yksin, myös surunsa kanssa. Naapurit, tuttavat, työtoverit tai kyläläiset eivät saa tilaisuutta suremiseen, kun hautajaisiin ei kutsuta tai ei voi osallistua. Yhteisöllinen suru jää elämättä, suru jakamatta.

Hautajaisiin liittyvällä muistamisella on myös olennainen tehtävä. Muistaminen on voimavara, jonka kautta jäsennymme osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tutkijat puhuvatkin muistiyhteisöistä.

Yksi muistiyhteisön tehtävä on lujittaa yhteenkuuluvuutta. Tämä tapahtuu yhteisen kohtalon, esimerkiksi yhteisöä kohdanneiden menetysten ja vastoinkäymisten muistamisen sekä rituaalien ja juhlien kautta. Niin hautajaisilla kuin joulunvietolla on siten yhteisöä lujittava merkitys.

Edessämme on väistämättä erilainen joulu kuin aiemmin. Monet traditiot saattavat jäädä toteutumatta ja joulun perinteinen tunnelma kokematta. Toivottavasti ne eivät ole ”uusi normaali”, vaan pikemminkin löydämme ne uudelleen sitten, kun on mahdollista viettää joulua entiseen tapaan. Entistä tärkeämpää on muistaa heitä, jotka viettävät joulua yksin.

Onneksi joulu ei ole meistä ja tavoistamme riippuvainen. Joulun sanoma tekee joulun. Koronajoulunakin meille julistetaan: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”