Vieraskolumni Kirkonseutu-lehdessä 10.9.2022

Diakonian juhlavuotena olen usein muistanut kahta jo kauan sitten kuulemaani kertomusta. Niissä kiteytyy diakonian olemus ymmärrettävällä tavalla. Jostain syystä kummatkin kertomukset liittyvät sotavuosiin.

Talvisodan syksynä 1939 siirrettiin Helsingistä turvaan maaseudulle erityisesti naisia ja lapsia. Rautatieasemalla pieni tyttö kantoi painavaa pikkuveljeään. Vieras, joka sen näki, virkkoi: ”Kylläpä sinulla on raskas taakka!” Mutta tyttö vastasi: ”Ei se ole mikään taakka, sehän on minun veljeni!”

Tuossa pienen tytön vastauksessa tuli esiin se yhteisvastuu, joka auttoi Suomen kansaa sen raskaina vuosina. Toiset ihmiset eivät olleet taakkoja, kilpailijoita tai ylimääräisiä rasitteita. He olivat sisaria ja veljiä. Tällaista yhteistä vastuuta ja lähimmäisenrakkautta me nykyäänkin tarvitsemme. Kirkossa me kutsumme sitä diakoniaksi.

Usko ja rakkaus ovat kristinuskon luovuttamattomat, yhteenkuuluvat peruslähtökohdat, uskon ydintä. Diakoniassa on kyse avun tarpeessa ja hädässä olevien ihmisten puolelle ja rinnalle asettumisesta, toimimisesta yhdessä heidän kanssaan. Se merkitsee ihmisarvon esillä pitämistä ja puolustamista.

Toisen maailmansodan aikaan erään kaupungin – jonkun kertomusversion mukaan Strasbourgin – pommituksissa Jeesusta esittävä patsas vaurioitui pahoin. Kun kaupunkilaiset löysivät patsaan raunioiden keskeltä, he murehtivat rakkaan patsaan särkymistä.

Asiantuntijat kykenivät korjaamaan suurimman osan patsaasta, mutta sen kädet olivat niin pahoin vaurioituneet, ettei niitä kyetty saamaan entiselleen. Jotkut ehdottivat, että palkattaisiin kuvanveistäjä tekemään uudet kädet. Mutta suurin osa seurakuntalaisista halusi jättää patsaan sellaiseksi kuin se oli, pysyväksi muistuttajaksi sodan murhenäytelmästä.

Loppujen lopuksi patsas jäi ilman käsiä. Kaupunkilaiset kuitenkin lisäsivät Jeesusta esittävän patsaan jalustaan kyltin, jossa olivat nämä sanat: ”Te olette minun käteni.”

Kädettömänä patsas puhui heille Jeesuksesta, joka tarvitsee käsikseen meitä jokaista. Hän tarvitsee meidän kätemme auttamaan köyhiä, hoitamaan sairaita, lohduttamaan yksinäisiä ja palvelemaan toinen toisiamme.

Siinä toteutuu vanha kristittyjen viisaus: Kristuksella ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Me olemme hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämensä. Kirkon diakoniassa ja jokaisessa rakkauden teossa toteutuu Kristuksen saapuminen ihmiselämän keskelle.

Kuluvana vuotena muistetaan erityisesti ammatillisen diakonian syntyä maassamme 150 vuotta sitten. Mathilda Hoffman vihittiin diakonissaksi 1.9.1872 Viipurissa. Tähän ketjuun liittyvät 11.9.2022 Lahden Ristinkirkossa diakonian virkaan vihittävät. Heidät lähetetään palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla.

Diakonia ei ole vain koulutettujen työntekijöiden vastuulla. Ammatillinen diakonia tarvitsee rinnalleen vapaaehtoisia vastuun kantajia. Sinun kätesi voivat kantaa apua tarvitsevaa sisarta tai veljeä.