Kirjoitus Tiimalasi-lehden numerossa 3/2022

Pyysin 10-vuotiaan lapsenlapseni mukaan kauppareissulle. Ajaessamme hautausmaan ohi kysyin, tietääkö hän, minne minun vanhempani ja isovanhempani on haudattu. ”En”, kuului vastaus. Niinpä päätimme takaisin tullessa käydä katsomassa hänen isoisänsä vanhempien ja isovanhempien hautaa.

Käynti hautausmaalla lapsenlapsen kanssa oli onnistunut monessa mielessä. Tuntui hyvältä kertoa suvun historiaa ja tajuta hautakiven äärellä kaari sukupolvien taakse, 2020-luvulta 1890-luvulle. Suvun perintönä – aineellisena tai henkisenä – olemme saaneet nauttia kaikesta, mistä esivanhempamme ovat nähneet vaivaa. Tämä on nykysukupolven erityisen tärkeä oppia.

Yksi perustarpeistamme on tarve kuulua johonkin; tietää, kuka olen, mikä on elämänhistoriani ja mitkä ovat juureni, miten olen tullut tähän hetkeen. Tästä syystä suvulla on keskeinen merkitys ihmiselämässä. Siksi on arvokasta tutkia ja vaalia suvun historiaa. Siksi on merkittävää, että edistetään sukuyhteyttä ja tuetaan suvun jäsenten yhteenkuuluvuutta. Hautausmaa edistää kaikkea tätä.

Ruotsalainen Peter Halldorf toteaa kirjassaan ”Sielun juuri”, että juurettomuus on todennäköisesti aikamme pahin sairaus. ”On vaikea löytää perille ilman edellä kulkeneiden johdatusta ja ankkuroitumista yhteisöön, jonka kautta arvomme juurtuvat omaa minäämme syvempään multaan.”

Kiersimme lapsenlapseni kanssa hautausmaalla ja pysähdyimme muutamilla sukulaisteni haudoilla. Samalla saatoimme jutella erilaisista hautakivistä, katsella kukkaistutuksia ja perehtyä haudanhoidosta kertoviin muoviläpysköihin kukkapesässä. Oli luontevaa kertoa siitä, miten hautausmaalla tulee liikkua ja toimia. Ymmärsin, että kyse on tapakasvatuksesta.

Nykyinen elämänmuotomme on johtanut tapakulttuurin heikentymiseen ja siihen liittyvien tietojen, taitojen ja perinteiden väistymiseen. Ruumissaattoa ei kunnioiteta, hautaan laskiessa saatetaan viereisellä haudalla istuttaa kukkia ja hautausmaalla pyöräillä huolettomasti ja ulkoiluttaa koiraa.

Sanonnan mukaan hyvät tavat kaunistavat. Ne ovat tukena elämän eri tilanteissa, vuorovaikutuksen vahvistajina muiden ihmisten kohtaamisessa ja vakaana perustana hyvän itsetunnon rakentumisessa. Loppujen lopuksi tapakulttuurissa on kyse pienistä ja arkisista asioista.

Tapakasvatuksen murenemista on helppo päivitellä, mutta meidän nykysukupolvien on syytä katsoa peiliin. Olemmeko opastaneet ja kasvattaneet lapsiamme ja lapsenlapsiamme? Olemmeko ottaneet heidät mukaan hautajaisiin ja hautausmaakäynneille ja neuvoneet, miten tulee toimia?

Hautausmaakäynti lapsenlapseni kanssa oli meille molemmille oppimiskokemus. Tajusin, että hautausmaa tarjoaa luonnollisen paikan tradition välittämiseen. Se liittää meidät lenkkinä pitkään sukupolvien ketjuun. Aikanaan meidän lapsenlapsemme käyvät haudoillamme omien lastenlastensa kanssa.

Ymmärsin, että arkinen vierailu hautausmaalla voi avata syviä merkityksiä lapselle, jolle ympäristö on muuten vieras. Se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden opettaa ja neuvoa tapoja, joita jokainen ihminen tarvitsee elämässään.