Päivän vieras -kirjoitus Itä-Häme -lehdessä 14.6.2022

Pari viikkoa sitten julkistetun Nuorten hyvä elämä -tutkimuksen mukaan kolmasosa 20–29-vuotiaista nuorista aikuisista kokee elämänsä merkityksettömäksi ja pelkää yksinäisyyttä. Luku on suuri ja vastaa muualtakin saatua tietoa merkityksellisyyden kaipuun kasvusta. Kehitys on näkynyt muun muassa työelämän arvoja ja ihmisten henkilökohtaisia arvostuksia tutkittaessa.

Miksi juuri meidän aikanamme elämän merkityksellisyys on korostunut? Syitä on varmasti monia, sillä me ihmiset ja elämäntilanteemme ovat erilaisia. Tutkijat ovat nostaneet esille ainakin kaksi yleistä tekijää.

Ensinnä länsimaissa ihmisten yleinen elintaso on kasvanut viime vuosikymmeninä. Kun elämä ei ole jatkuvaa eloonjäämiskamppailua, on mahdollista pohtia tietoisesti, mitä haluan elämältäni ja mihin käytän aikani. Mikä on elämäni merkitys ja tarkoitus?

Toiseksi yksilökeskeisyys on vahvistunut. Yhtenäiskulttuuri on hajonnut, jos sitä on enää pitkään aikaan ollutkaan. Aiemmin yhteiskunnalliset instituutiot tarjosivat mallin yksilön elämälle ja valinnoille. Valmiit mallit antoivat kestäviksi koetellut arvot, kuten esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa.

Ottaessaan etäisyyttä perinteisiin instituutioihin ja niiden edustamiin arvoihin nykyihminen, varsinkin nuori aikuinen, joutuu itse löytämään vastaukset elämän suuriin kysymyksiin. Se mahdollistaa omannäköisen elämän rakentamisen, mikä ymmärrettävästi kiehtoo monia.

Instituutioista irtautumisessa vaarana on se, että ihmisestä tulee juureton ja hän joutuu elämään vailla suuntaa. Suotta ei nykyaikaa ole luonnehdittu täydellisten välineiden ja hämärien päämäärien aikakaudeksi. Usein huomaan kysyväni hienoilta ja syvällisiltä kuulostavien tekstien tai henkilöhaastattelujen äärellä: ”Mitä tämä oikein tarkoittaa?”

Ruotsalainen Peter Halldorf on todennut kirjassaan ”Sielun juuri”, että juurettomuus on todennäköisesti aikamme pahin sairaus. ”On vaikea löytää perille ilman edellä kulkeneiden johdatusta ja ankkuroitumista yhteisöön, jonka kautta arvomme juurtuvat omaa minäämme syvempään multaan.”

Sveitsiläinen filosofi Henri-Frederic Amiel on puolestaan jo 1800-luvulla oivaltanut instituutioiden merkityksen. Hänen mukaansa ihmisten kokemukset alkavat aina alusta. Instituutioilla sen sijaan on takanaan vuosisatojen ja -tuhansien läpi ulottuva jatkuvuus. Ne kasvavat yksilöä viisaammaksi, sillä ne keräävät yhteistä kokemusta.

Meitä edeltäneillä sukupolvilla on enemmän elämänviisautta kuin yleensä ymmärrämme. Vaikka aika on toinen ja moni asia muuttunut, elämän yksinkertaiset perusasiat ovat pysyneet. Siksi vaikkapa kotiin, uskontoon ja isänmaahan liittyvät arvot tarjoavat elämään merkityksen. Niihin kaikkiin liittyy ajatus siitä, että elämän tarkoitus ei löydy etsimällä omaa hyvää vaan muita palvelemalla.