Ensimmäiset Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon teologiset neuvottelut pidettiin täällä Mikkelissä 28.9.1989. Arkkipiispa John Vikström avasi kokouksen näillä sanoilla: ”Tämä on historiallinen hetki kirkkojemme elämässä. Ensimmäistä kertaa kirkkojemme edustajat kokoontuvat nyt virallisiin oppikeskusteluihin. Monien vuosien ajan suunnitellut keskustelut alkavat tänään lämpimien ajatusten ja rukousten saattelemana. Tämä on merkittävä ekumeeninen tapahtuma meillä Suomessa ja laajemmin koko kristikunnassa. Vaikka kysymyksessä on kahden kansallisen kirkon kohtaaminen ja keskustelu Suomessa, keskustelussa on mukana kirkkojemme koko traditio. Me emme edusta vain suomalaista kristillisyyttä, vaan samalla omaa opillista perintöämme, idän ja lännen traditiota. Kysymys on idän ja lännen perinteen kohtaamisesta.”

Vikström totesi oppikeskustelujen olevan samalla kertaa sekä haaste että mahdollisuus. Toisen kirkon kohtaaminen haastaa meidät etsimään omaa kirkollista identiteettiämme. Se pakottaa perustelemaan omaa tunnustuksellista luonnetta tavalla, joka ei ole vain vanhojen oppilauseiden toistamista vaan uskon relevanttia ilmaisemista tässä ajassa. Keskinäinen kohtaaminen on ainutlaatuinen mahdollisuus toinen toisemme parempaan tuntemiseen ja entistä täydempään yhteisestä kristillisestä uskosta iloitsemiseen.

Nyt aloitamme neuvottelut, jotka ovat järjestyksessään kolmannettoista. Tarkoituksemme on yhdessä arvioida sitä, mitä hedelmiä tähänastinen työskentely on tuottanut ja mitkä ovat seuraavia askeleita yhteisen dialogin tiellä. Kaunista symboliikkaa on siinä, että Mikkelistä yli neljännesvuosisata sitten alkaneiden neuvottelujen arviointi tapahtuu täällä Mikkelissä. Mitä olemme saaneet aikaan ja mihin meidän tulisi yhdessä suunnata tämän jälkeen? Kysymys on tärkeä. Ennakoimatta vielä sen enemmin tämän kertaisia neuvotteluja pohdin, olisiko dialogin tavoitteita syytä tarkistaa ja pyrkiä teologisesti syvemmälle kuin mitä nyt olemme tähänastisissa keskusteluissa päässeet.

Luterilaiselle kirkolle dialogimme arviointi tulee tarpeeseen ja sopivaan aikaan. Tuoreessa linjausasiakirjassa Kohtaamisen kirkko, Kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020 nimittäin todetaan, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko arvioi käymänsä kahdenväliset kotimaiset oppikeskustelut vuoden 2017 loppuun mennessä ja asettaa uudet konkreettiset tavoitteet. Neuvottelumme palvelee siis myös tätä tehtävää.

Dialogin arvioinnin lisäksi teemana on jumalanpalveluselämämme yhteinen perintö. Jumalanpalveluksessa sykkii kirkon elämän sydän. Siksi jumalallinen liturgia ja pyhä messu ovat niin olennaisia sekä ortodoksisessa että luterilaisessa kirkossa. On arvokasta tunnistaa yhteiset juuret ja jumalanpalvelustemme sisällölliset yhtenevyydet. Samalla luonnollisesti nousevat esille myös erot ja ekumenian kipukohdat, kuten se, ettei meillä ole ehtoollisyhteyttä keskenämme. Erot ovat useimmiten helpommin nähtävissä kuin yhtäläisyydet. Juuri sen vuoksi on tarpeen käsitellä teemaa jumalanpalveluselämämme yhteisestä perinnöstä, jotta vahvistaisimme sitä, mikä meitä yhdistää eikä sitä, mikä meitä erottaa.

Ensimmäiset neuvottelut pidettiin Mikkelissä, arkkienkeli Mikaelin kaupungissa, mikkelinpäivän aikaan. Silloin pyydettiin, että ”Jumalan pyhät enkelit olisivat läsnä kohtaamisessamme ja varjelisivat meidän yhteistä tietämme”. Myös tämän kertaiset neuvottelut järjestetään mikkelinpäivän jälkeisellä viikolla. Siksi pyyntömme on luterilaisen kirkon mikkelinpäivän päivän rukouksen sanoin:

Herra Jumala, taivaallinen Isä. Sinä lähetät enkelisi kulkemaan edellämme ja suojelemaan meitä elämämme kaikissa vaiheissa. Tiedämme, ettet sinä jätä meitä. Kuitenkin olemme usein malttamattomia, hätäilemme ja pelkäämme. Anna meille levollinen mieli ja auta meitä jättäytymään turvallisesti sinun suojaasi. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.