Eilen vietettiin kynttilänpäivää. Vaikka kyseessä on niin sanottu pistepyhä, palaan vielä eilisen päivän evankeliumiin. Siinä kohtaavat elämän ääripäät. Toisella puolella on iäkäs Simeon-vanhus ja toisella puolella on pieni, puolitoistakuukautinen Jeesus-lapsi. Yllättävä kohtaaminen tapahtui Jerusalemin temppelissä. Siellä Simeon halusi ottaa Joosefin ja Marian esikoisen käsivarsilleen. Pieni lapsi ja vanha mies. Asetelma on sinänsä kaunis ja suorastaan idyllinen. Samalla se muistuttaa siitä, että juuri lapsuus ja vanhuus ovat ihmiselämän herkintä ja haurainta aikaa.

Simeonin ja Jeesuksen kohtaamisesta kertoo evankelista Luukas näin:

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”. Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: – Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Luuk. 2:22-33).

Evankeliumitekstin alussa mainitaan puhdistautuminen ja poikalapsesta annettava lahja. Kyse on kahdesta temppelihurskauteen liittyvästä rituaalista. Molempien riittien taustalla on ajatus siitä, että lapsi on Jumalan lahja.

Nykyaikana taju lapsesta lahjana on hämärtynyt. Puhumme keveästi lasten hankkimisesta ja tekemisestä. Itsekorostuksessaan ja teknologiauskossaan länsimainen ihminen sivuuttaa sen vanhan Raamatun viisauden, että ”lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa” (Ps. 127:3).

Kristillisen ihmiskäsityksen keskeisiä painotuksia on, että lapsi on Luojan lahja. Hän ei ole taakka vaan ilo. Hän ei ole vain tulevaisuuden mahdollisuus, vaan hänellä on oikeus olla oma itsensä. Ihmisen syvin tarve on olla hyväksytty ja rakastettu omana itsenään. Lapsen tulisi aina tietää, että hän on iloksi vanhemmilleen. Valitettavasti tässä asiassa julkisuudessa käytävä keskustelu viestittää päinvastaista; lapsesta on tullut taakka. Lapset nähdään usein vain suurena ongelmana, on kyse sitten kuntien budjeteista tai vanhempien työpanoksesta tai julkisen talouden kestävyysvajeesta. Puhumme kyllä miehen oikeudesta urallaan etenemiseen tai naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, mutta kuka kantaa huolta lapsen oikeudesta elämään, äitiin ja isään, omaan kotiin, turvalliseen kasvuympäristöön ja ylipäänsä lapsuuteen?

Piispat kirjoittivat perhekirjassaan Rakkauden lahja (Kirjapaja 2008): ”Lapsen oikeuksista ja perheen hyvinvoinnista huolehtimi­nen on kirkolle tärkeä tehtävä. Se nousee viime kädessä kristil­lisen uskon ytimestä.” Seurakuntien lapsi-, nuoriso- ja perhetyö on kirkossamme merkittävää, mitataan sitä millä mittareilla tahansa. Myös hiippakunnat, Kirkkohallitus sekä kirkolliset järjestöt ovat mukana tärkeässä työssä, kun ne toimivat lasten ja perheiden hyväksi – mekin omalta osaltamme tässä toimikunnassa.

Toiseksi tapahtumat Jerusalemin temppelissä korostavat, kuinka kaikista Jumalan antamista lahjoista juuri lapsi tuo eniten vastuuta saajalleen. Siksi myös kirkon elämässä lapsella on erityinen asema ja paikka. Tätä Jeesus opetuksessaan korosti (Matt. 18:1-6). Kirkkomme onkin halunnut puhua ja toimia lasten ja perheiden hyvinvoinnin puolesta.

Tammikuun puolivälissä Maailman lääkäriliiton presidentti sir Michael Marmot luennoi Helsingissä Lääkäripäivillä. Hänet on aateloitu lääketieteen ansioistaan. Hänen tutkimustyönsä painopiste on ollut sosiaalisten tekijöiden vaikutuksessa väestön terveyteen. Hänen mukaansa ”joidenkin mielestä syy lapsuudesta juontuviin terveyseroihin on huonossa vanhemmuudessa, toisten mielestä köyhyydessä. Molemmat ovat oikeassa. Siksi pitää sekä vähentää köyhyyttä että tukea vanhemmuutta. Molemmilla on iso merkitys loppuelämän kannalta.” Sir Marmotin mielestä kaikkeen tähän vaikuttaa jo varhaislapsuus. ”Varhaiskasvatuksella on merkittävä rooli, samoin vanhempien tukemisella varhaislapsuuden vuosina.” (Yle uutiset 14.1.2016).

Sir Marmotin tutkimustulokset vahvistavat sitä linjaa, jota kirkkomme on uskostaan käsin halunnut pitää esillä vaikuttamistoiminnassaan. Esimerkiksi viimeksi kirkon hallitusohjelmatavoitteissa painotettiin pienten lasten perheiden ennaltaehkäiseviä tukitoimia, lapsiperheiden köyhyyden vähentämiseen liittyviä toimenpiteitä sekä varhaiskasvatuksen kehittämistä lapsen tarpeiden näkökulmasta. Nämä painotukset eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan.