Suomessa odotettiin kesää 150 vuotta sitten erityisen hartaasti. Takana oli katovuosi. Köyhimmät kulkivat kerjuulla ja kulkutaudit kaatoivat nälkiintyneitä. Kitkutellen eletty talvi johti kuitenkin kohti vielä suurempia vaikeuksia. Kevät 1866 oli vasta onnettomuuden ensimmäinen aalto. Seuraavana keväänä 1867 järvet olivat jäässä juhannukseen saakka ja ensimmäiset pakkasyöt tulivat jo syyskuun alkupäivinä. Pelloille pääsi vasta juhannukselta, eikä vilja ehtinyt kypsyä ennen syksyn halloja. Edessä oli katastrofi. Ihmiset jatkoivat leipää jäkälällä ja pehkuilla. Aliravitsemuksen seuraukset veivät hautaan lähes kymmenesosan kansasta. Nälkävuosien 1866-1868 kaltaista nälänhätää ei ole läntisessä Euroopassa sittemmin rauhan aikana nähty. Noina vuosina kuolleiden määrä on arviolta 270 000. Suomessa pahempaa tuhoa ovat tehneet ainoastaan 1690-luvun suuret kuolonvuodet, jolloin menehtyi melkein kolmannes maan asukkaista.

Nälkävuodet ovat omaa sukupolveamme yllättävän lähellä. Isovanhempieni vanhemmat ovat selvinneet niistä. Siksi ei ole ihme, että 1800-luvulla syntynyt pappani neuvoi suhtautumaan leipään kunnioittavasti. Sitä ei saanut laittaa pöydälle väärinpäin – hän suorastaan suuttui siitä -, hukkaan heittämisestä puhumattakaan. Nykyisin Suomessa heitetään ruokaa roskiin henkilöä kohden 20-30 kiloa, yhteensä 120-160 miljoonaa kiloa vuodessa. Määrä vastaa noin kuutta prosenttia kaikesta kuluttajien ostamasta ruoasta ja hukkaan heitetyn ruoan arvo on vuosittain noin 500 miljoonaa euroa. Kotitalouksista vuosittain roskiin päätyvän ruokajätteen päästöt vastaavat 100 000 auton ilmastovaikutuksia. On vahinko, että leivän kunnioitus on kadonnut ja riittävää ravintoa pidetään itsestäänselvyytenä.

Isä meidän –rukouksessa pyydetään: ”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.” Tähän kiteytyy kristillinen käsitys elämän perusedellytyksistä ja toimeentulosta. Se avaa meille kristittyinä ja kirkkona kolme tärkeää näkökulmaa.

Ensinnä Isä meidän rukouksen pyyntö johtaa muistamaan riippuvaisuutemme Luojasta ja hänen luomakunnastaan. Ruoka ei ole kulutustarvike, vaan välttämättömyystarvike. Siksi ruokaa on tarkasteltava eri tavalla kuin muita tarvikkeita. Maaseutu ja maanviljelys ovat elämän edellytys. Maataloustuottajilla on yhteiskunnassa erityinen tehtävä. He tuottavat yhteisen ruokamme ja ylläpitävät hyvinvoivaa maaseutuympäristöä. He viljelevät ja varjelevat "yhteistä puutarhaamme" meidän puolestamme. Siksi viime aikoina esille noussut maanviljelijöiden ahdinko on yhteinen taakka, jota on kannettava yhdessä. Maatalous on erityisasemassa, koska ruoantuotanto ei ole vain talouden asia. Riittävä ruoka on elintärkeää kaikelle elämälle. Ruoan tuotanto riippuu sääoloista ja siitä, että ympäristö ja ilmasto mahdollistavat viljelyn. Luonto opettaa nöyryyttä: olemme riippuvaisia maasta, olemme sidoksissa Luojaan. Siksi isovanhempamme tekivät leipomansa leivän päälle ristinmerkin.

Globaalien kriisien, kuten ilmastonmuutoksen, makean veden hupenemisen, ruoan ja raaka-aineiden tuotannon niukkenemisen keskellä oma maataloustuotanto on meille suomalaisille henkivakuutus. Ekologisesti kestävällä pohjalla oleva monipuolinen maatalous on meille myös mahdollisuus kantaa omalta osaltamme kansainvälistä vastuuta.

Päivittäinen jokapäiväisen leivän pyytäminen kertoo pohjimmiltaan luottamuksesta Jumalaan. Katekismuksemme opettaa: ”Kaikki elämän lahjat tulevat Jumalalta. Hän antaa aurinkonsa paistaa sekä hyville että pahoille. Myös ihmisten työn ja toiminnan tuloksena syntyvä hyvä perustuu siihen, että Jumala pitää yllä maailman elämää.”

Toiseksi jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys nykyaikanakaan, vaikka tilanteemme on tyystin toinen kuin 1800-luvun nälkävuosina. Tutkijat Maria Ohisalo ja Juho Saari ovat todenneet, että ”Suomi on paradoksaalisessa tilassa. Vaikka suomalaisten enemmistö voi paremmin kuin koskaan aiemmin, huono-osaisuus tiivistyy erilaisiin huo­no-osaisuuden notkelmiin. Myös sosiaalinen etäisyys eri väestöryhmien välillä on kasvanut. Hyvinvoiva ei enää tunnista pahoinvoivan todellisuutta – saati toisinpäin. Kasvun ja työllisyyden Suomessa leipäjonojen Suomi on kipeä muistutus elämänmahdollisuuksien eriytymisestä. Yksi maailman parhaista maista ei pysty pitämään huolta heikoimmistaan sosiaaliturvan avulla. Hyvinvointi­valtion pohja vuotaa, mikä tulee näkyväksi katuja kiertelevinä tuhansien ih­misten leipäjonoina.” (Kuka seisoo leipäjonossa, 2014, s 9).

Kirkko on Suomessa merkittävä hyväntekijä. Vuoden 2015 tilastojen mukaan kirkon diakonia antoi suorina avustuksina 7,8 miljoonaa euroa, kävi 642 900 keskustelua, jakoi 271 600 ruokakassia ja jakoi ilmaisia tai erittäin edullisia aterioita 427 400 hengelle. Avustamisnumeroita olennaisempaa on hädässä olevien ihmisten kohtaamiset.

Kirkkopalvelut on ollut mukana EU-elintarviketuen välittäjänä tukitoiminnan alkamisesta lähtien, jo vuodesta 1996 asti. Seurakuntia on vuosittain ollut mukana parisen sataa. Vaikea taloudellinen tilanne on ajanut uusia avunhakijoita EU-tuen pariin. Vuonna 2015 seurakunnissa oli jakelupaikkoja yli kolme sataa, aina Utsjoelta Hankoon asti. Tuotteita myönnettiin vuonna 2015 loka-marraskuun jakeluun reilut 300 000 kg. Elintarvikkeet jaettiin avunsaajille paikallisten seurakuntien kautta joko ruokakasseina tai tarjottuina aterioina.

Jakaessaan ihmisille ruokaa seurakunnat toimivat opetuksensa mukaisesti. Katekismuksen mukaan ”Jumalan anteliaisuuteen luottaminen ei ole helppoa. Maailman köyhyys ja hätä saa meidät epäilemään Jumalan hyvyyttä. Leipä ja muu välttämätön puuttuu liian monelta ihmiseltä. Isä meidän -rukous ohjaa meitä toisten tarpeiden huomioon ottamiseen ja kohtuulliseen elämäntapaan. Jumalan hyvyys velvoittaa meidät jakamaan omastamme ja huolehtimaan siitä, että kaikilla on riittävä toimeentulo. Puutteenkin keskellä voimme uskoa, että Jumala on luvannut jatkuvasti pitää huolen meistä ja koko luomakunnasta.”

Kolmanneksi kristityn vastuu ulottuu omaa lähipiiriä kauemmas. Lähimmäisenrakkauden käsky ei tee eroa meidän ja muiden, oman kansan ja muukalaisten välille. ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki jäsenet” (1. Kor. 12:26). Lähimmäisyyttä on mahdollista toteuttaa globaalisti siinä missä taloutta ja politiikkaakin.

Yltäkylläisyydessä elävä voi vaivoin ymmärtää todellista puutetta, koska hänellä ei ole omaa karvasta kokemusta nälästä. Monin paikoin maailmassa eletään siinä todellisuudessa, joka vallitsi maassamme 150 vuotta sitten nälkävuosina. Vain kolmannes ihmiskunnasta saa täysipainoista ravintoa. Yli 800 miljoonaa ihmistä näkee tänäänkin nälkää. Joka päivä kuolee nälkään 17 000 lasta – yksi lapsi joka viides sekunti, kuusi miljoonaa lasta vuodessa.

Nälkä ei ole väistämättömyys, joka kohtalon tavoin lankeaa joidenkin ihmisten osaksi. Kysymys on ongelmasta, joka voidaan ratkaista. Ruokaa voidaan saada kaikille. Ruoka riittäisi kaikille ihmisille, jos se jaettaisiin tasan. Viime kädessä tarvitaan muutos kansainväliseen poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään. Riittävä ravinto on ihmisoikeus ja kaiken elämän ehto. Siksi ruoan tuotantoa ja markkinoita on voitava tukea ja suojella silloin, kun ruokaturva sitä vaatii.

Kysymys ei ole vain ruoan saatavuudesta. Kaikilla ihmisillä on yhtäläinen oikeus toimeentuloon. Maailman köyhiä ei saa ohittaa päätöksenteossa, joka koskee heidän elinehtojaan. Heille kuuluu paikka sekä yhteisessä ruokapöydässä että niissä pöydissä, joissa päätetään heidän kohtalostaan.

Suomessa 150 vuotta sitten koettujen nälkävuosien on tarpeen yhä säilyä kollektiivisessa muistissamme. Ruoka ei ole itsestäänselvyys. Olemme riippuvaisia luonnosta ja Luojasta. Meidän on kannettava vastuumme niin lähellä kuin kaukana olevista nälkäisistä. ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme” on Jumalalle osoitettu pyyntö ja ihmisille annettu tehtävä.