Apostolinen usko tänään

Johdanto

Kirkon tutkimuskeskus ylläpitää yhdessä Uusien uskonnollisten liikkeiden tutkijaverkosto USVA ry:n kanssa nettisivustoa Uskonnot Suomessa. Tarkoituksena on kerätä ja ylläpitää tietokantaa Suomessa toimivista ja toimineista uskonnollisista yhteisöistä. Yhteisölistaan on koottu Suomessa toimivat uskonnolliset yhteisöt ja sellaiset yhteisöt, liikkeet, järjestöt ja muut organisaatiot, joiden toiminta-ajatus, opetus tai elämänfilosofia on ainakin osittain peräisin jostain uskonnolliseksi luokiteltavasta perinteestä. Tietokantaan on syötetty tietoja 1039 yhteisöstä.[1]

Uskonnot Suomessa –tietokanta paljastaa maamme uskonnollisen moninaisuuden. Usko ymmärretään näissä yli tuhannessa yhteisössä ja myös niiden sisällä hyvin eri tavalla. Elämme todella moniuskontoisessa yhteiskunnassa, jota leimaa moniarvoisuus ja relativismi. Niiden mukaan jokainen voi luoda itse oman uskontonsa. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Ei ole olemassa yhtä ehdotonta totuutta. Pelastukseen on monta tietä. Näinkö Jeesus opetti? Näinkö apostolit opettivat?

Luentoni aiheena on Apostolinen usko tänään. Tarkoitukseni on selvittää, mitä tarkoittaa ”apostolinen usko” ja miksi se on niin tärkeä pelastavan uskon näkökulmasta.

Apostolisuus

Sana ”apostolinen” viittaa luonnollisesti apostoleihin. Sanan käyttö Uudessa testamentissa viittaa kahteen toisiinsa liittyvään merkitykseen: Apostoli on se, jolla on valtuutus Kristukselta ja joka on saanut tehtäväkseen evankeliumin julistamisen, toisaalta apostoli on se, joka oli Kristuksen ylösnousemuksen todistaja tai jolle Kristus ilmestyi ylösnousseena. Näin sanaa ”apostolinen” käytettiin alun perin viittaamaan kaikkeen, mikä oli lähtöisin apostoleista tai millä oli suora yhteys apostoleihin. Termi muistuttaa siitä, että kirkko on syntynyt apostolien todistuksen perustalle. Niinpä Nikean uskontunnustuksen mukaan ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”. Näin korostetaan evankeliumin historiallisia juuria, jatkuvuutta kirkon ja Kristuksen välillä hänen asettamiensa apostolien kautta ja kirkon jatkuvaa evankeliumin levittämiseen liittyvää missionaarista tehtävää.[2]

Jo ensimmäisen ja toisen kristillisen sukupolven taitteessa oltiin yksimielisiä siitä, että apostoleilla ja sitten myös apostolisella ajalla, eli silminnäkijöiden sukupolvella, on kirkon uskon, opin ja elämän kannalta ratkaiseva auktoriteettiasema. Varhaisista ajoista lähtien apostolisuus on siis dogmiin verrattavissa oleva järkkymätön tulkintamalli. Tätä on kuvattu sanomalla, että kirkossa hallitsee apostolisen alun laki.[3]

Apostolisuus on kaikilla tasoilla ja osa-alueilla oikean kirkon ratkaiseva ja peruuttamaton arviointiperuste. Sen avulla on piirretty Uuden testamentin ohjeellisen kirjakokoelman eli kaanonin rajat, siihen vedoten on määritelty oikea virka ja erotettu puhdas, aito, oikeauskoinen perinne harhasta. Siihen on nojattu, kun on luotu kirkon järjestysmuoto. Apostolinen usko ja kirkko ovat löydettävissä vain sieltä, missä Kristusta julistetaan uskollisina Raamatulle ja varhaisen kristikunnan tunnustuksille. Kirkko elää apostolien ja heidän julistuksensa jatkuvassa perinnössä. Toisin sanoen apostolinen kirkko ja usko ovat siellä, missä Kristus itse on läsnä.[4]

Tästä avautuu kirkon tehtävä julistaa pelastavaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Kirkko on kutsuttu uskollisuuteen apostolien ohjeelliselle todistukselle Herransa elämästä, kuolemasta, ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta.[5] Samalla on huomattava, että apostolinen usko ei ole koskaan ollut erillään konkreettisesta kirkosta ja sen historiallisesta muodosta. Usko on olemassa ja välittyy vain historiallis-inhimillisessä muodossa. Sen soveltaminen tapahtuu aina todellisessa, olemassa olevassa historiallisessa ympäristössä. Apostolisen uskon tulee siis olla yhtäältä autenttista, toisaalta relevanttia.[6]

Kirkkohistoriallinen, oppihistoriallinen ja eksegeettinen tutkimus ovat kiistatta osoittaneet, että apostolisuus ei milloinkaan ole esiintynyt yhteisöistä erillisenä, objektiivisena kiinteänä mittana. Se ei ole koskaan ollut absoluuttista, vaan aina suhteessa historiassa elävään yhteisöön, kirkkoon. Apostolinen usko on uskoa aina tietyssä konkreettisessa ympäristössä ja yhteisössä, lisäksi vielä samanaikaisesti ja rinnakkain useassa eri ympäristössä ja yhteisössä. Itse asiassa jo varhaisen kirkon historiaan on piirtynyt syvä traaginen juonne. Tulkintakiistojen vuoksi erilleen ajautuneet, mutta kuitenkin omalta osaltaan vakavasti oikeauskoiseen traditioon sitoutuneet osapuolet ovat kukin katsoneet edustavansa apostolista uskon perintöä puhtaimmillaan. Saman tragiikan kohtaamme tänään ja sen jännitteen keskellä elämme.[7]

Siksi on tarpeellista havaita, että ajatus yhtenäisestä ja yksimielisestä apostolisesta ajasta on taaksepäin heijastettu utopia, kuten piispa Juha Pihkala on osuvasti sanonut.[8] Yhtenäistä ja yksimielistä apostolista aikaa ei ole koskaan ollut. Dosentti Sammeli Juntunen onkin korostanut, kuinka kirkon tulee pysyä opetuksessaan uskollisena Jumalalle ja hänen alkuperäiselle evankeliumilleen Kristuksesta. Kuitenkin samalla kirkon opetuksen tulee pysyä merkityksellisenä nykypäivän kysymyksille, ongelmille ja ihmiskunnan yhä lisääntyvälle tiedolle.[9]

Uskon olemus ja sisältö

Olen edellä kuvannut apostolisuutta, joka merkitsee uskollisuutta apostolien opetukselle, jonka he ovat saaneet Jeesukselta Kristukselta. Mutta mikä on apostolisen uskon olemus?

Uskon olemukseen kuuluu kaksi osatekijää. Vanhastaan teologiassa on puhuttu uskosta, jolla uskotaan (fides qua creditur) ja uskosta, joka uskotaan (fides quae creditur). Tämä voi kuulostaa hiusten halkomiselta ja teologiselta snobbailulta. Mutta siitä ei ole kyse vaan uskon olemuksen ymmärtämisen kannalta välttämättömästä erottelusta.

Usko on ensinnäkin henkilökohtaista uskoa Jumalaan. Kyse on omakohtaisesta uskonsuhteesta ja uskonelämästä. Usko on ihmisen sisimmässä oleva vakuuttuneisuus, jolla hän uskoo Jumalaan. Toiseksi uskolla on aina asiasisältö, joka uskotaan todeksi. Se tarkoittaa, että usko ei ole pelkästään ihmisen sisäinen tila tai tunne, vaan uskoon kuuluu uskontunnustuksen kaltaisia totuuksia, jotka ihminen uskoo.[10]

Tasapaino näiden kahden uskon olemukseen kuuluvan puolen kesken on hyvin tärkeä. Ilman henkilökohtaista uskonsuhdetta uskosta tulee pelkkää ”aivouskoa” ja opinkappaleiden totenapitämistä, siis kuollutta uskoa. Toisaalta ilman Raamatun sisältöä ja kirkon oppia olisi vain vaihtelevien kokemusten, tunnetilojen ja mielipiteiden armoilla olevaa hurmahenkisyyttä. Siksi molemmat uskon ulottuvuudet ovat tärkeitä: omakohtainen subjektiivinen uskoni ja kirkon objektiivinen usko ja oppi.[11]

Edellä kuvatun apostolisen uskon olemuksen lisäksi on tarpeen tehdä toisenlainen jaottelu, joka käsittelee uskon sisältöä. Kirkkoisä Augustinus puhui kolmesta uskon lajista. Yksi näistä on usko, että Jumala on olemassa (credere Deum). Tästä uskosta Jaakobin kirje sanoo: ”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat.” (Jaak. 2:19). Pelkkä tieto Jumalasta, niin tärkeä kuin se onkin, ei ole vielä riittävä. Toinen uskon laji onkin uskoa siten, että luottaa Jumalaan (credere in Deum). Kolmanneksi usko on uskoa siihen, mitä Jumala sanoo ja sen noudattamista (credere Deo).[12]

Tältä pohjalta on vanhastaan luterilaisuudessa puhuttu samoista asioista, mutta eri nimillä. Sen mukaan apostoliseen uskoon kuuluu luottamus (fiducia), tieto uskon kohteesta (notitia) ja myöntymys sen totuuteen (assensus). Siis usko on sydämen luottamusta Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Usko ei ole olemukseltaan jonkin oppirakennelman kannattamista, vaan luottamusta persoonaan. Silti uskoon kuuluu tiedollinen ulottuvuus, jota ilman se jää tyhjäksi. Siksi uskolla on tietty sisältö, oppi. Sitä ei kuitenkaan voida todistaa järjellisesti ainakaan kokonaan todeksi, minkä vuoksi uskossa on kyse myöntymisestä ihmisjärjen ylittävään totuuteen.[13]

Usko ei synny ihmisen omin voimin, myöntymisin tai ratkaisuin. Uskossa on kyse siitä, että Jumalan Pyhä Henki synnyttää ihmisessä uskon. Martti Luther opettaa tästä Vähä katekismuksessa näin:

”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa. Tämä on varmasti totta.”[14]

Terveessä uskossa painopiste on uskon kohteessa eikä uskovassa. Se ehkäisee väärältä itsevarmuudelta, mutta myös epätoivolta. Suomalaiselle kristillisyydelle on tullut läheiseksi englantilaisen Thomas Wilcoxin vaatimaton, pieni vihkonen Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta. Wilcox (1549 – 1608) toimi evankelisena saarnaajana Lontoossa. Kallis hunajan pisara suomennettiin vuonna 1779. Se on levinnyt lukuisina painoksina maassamme ja sitä luetaan yhä edelleen. Tunnettua on, miten paljon se on vaikuttanut Paavo Ruotsalaiseen ja koko myöhempään herännäisyyteen.[15]

Wilcox neuvoo keskittymään itsensä, syntiensä ja uskonsa sijasta Kristukseen: ”Epätoivoinen syntinen! Sinä katselet oikealle ja vasemmalle sanoen: ’Missä minä näen sitä, mikä on hyvää?’ Sinä kääntelet kaikkia hyviä tekojasi ja jumalisuuttasi saadaksesi aikaan vanhurskauden, jossa pelastuisit. Katso nyt vihdoinkin Kristukseen. Katsokaa häneen ja antakaa pelastaa itsenne, te maan ääret kaikki, Jes. 45: 22. Hän on pelastaja, paitsi häntä ei ole ketään toista, v. 21. Mihin muuanne katsonetkin, olet sinä hukassa. Jumala on katsova ainoastaan Kristukseen, etkä sinäkään katso mihinkään muuhun. Kristus on ylennetty korkealle niinkuin vaskikäärme erämaassa, jotta syntiset maailman ääristä, kaikkein kaukaisimmatkin, voisivat nähdä hänet ja katsoa häneen, Joh. 3: 14, 15. Vähäisinkin, mitä hänestä näet on pelastava sinut, heikoinkin kosketus häneen on parantava sinut.”[16]

Tänään?

Olen edellä käsitellyt apostolisuutta sekä uskon olemusta ja sisältöä. Miksi apostolisesta uskosta on tärkeää puhua nykyisin?

Suomalaisten uskonnollisuus on muuttunut nopeasti 2000-luvulla. Jumalaan uskominen on vähentynyt ja niiden määrä, jotka eivät usko Jumalaan , on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Kristinuskon Jumalaan uskovien määrä on vähentynyt erityisesti nuorten aikuisten ikäryhmässä. Samanlainen kehitys koskee suomalaisten suhtautumista keskeisiin kristillisiin oppeihin, kuten Jeesuksen neitseestäsyntymiseen, jumalallisuuteen, kuolleista nousemiseen ja toiseen tulemiseen. Niiden osuus, jotka uskovat näihin opinkohtiin, on 1990-luvun loppuun verrattuna puolittunut. Sama suuntaus on nähtävissä kuolemanjälkeistä elämää koskevissa käsityksissä.[17]

Suomalaisten uskonnollisuus heikkenee ja muuttuu samalla yhä epävarmemmaksi ja epäselvemmäksi. Uskonnollisuuden markkinoilla on monenlaista kauppiasta. Uskosta on tullut tee se itse –tuote, jonka osaset kukin poimii marketin hyllyltä kiinnostuksensa ja makunsa mukaan. Moniarvoiseen ja suvaitsevaiseen aikaan se sopii hyvin. Juuri tässä on sen vaarallisuus.

Ruotsalainen teologi Peter Halldorf kirjoittaa, että moniarvoisuuden uhka on kristinuskolle salakavalampi kuin maallistuminen. ”Maallistuminen tahtoo hävittää kristinuskon, mutta pluralismin tunnussana on suvaitsevaisuus. Väittämällä, että kristinuskolla ei ole muuhun uskonnollisuuteen nähden mitään etumatkaa, se työntää salaa veitsensä suoraan juuriin.”[18]

Suvaitsevaisuus sopii moneen asiaan tunnussanaksi. Meidän kristittyjen on tässä asiassa katsottava peiliin. Usein aivan oikeutetusti meitä pidetään suvaitsemattomina, joilla pipo on tiukalla ja vanne puristaa päätä. Joskus tekee mieli sanoa joillekin uskoville sisarille ja veljille: Hellitä vähän, ota rennosti, katso asioita avarammin. Mutta on asioita, joissa suvaitsevaisuus ei kelpaa tunnussanaksi.

Ensimmäiset kristityt elivät monin tavoin samanlaisessa ympäristössä kuin me. He kohtasivat runsaasti erilaisia uskontoja ja heidän ympärillään uskottiin moniin eri jumaliin ja monella eri tavalla. He näkivät muissa uskonnoissa ja filosofioissa paljon hyvää ja oppimisen arvoista. Paavali kirjoittaa: ”Ajatelkaa kaikkea, mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:8). Sen ajan kulttuurista saattoivat kristityt Paavalin mukaan löytää jotain yhteistä pakanafilosofien ja muiden uskontojen edustajien kanssa. Paavalille apostolinen usko ei ollut ahdasta, pelokasta ja eristäytyvää uskoa. Hän tunnusti, että monet uskonnot ja filosofiat saattavat tarjota välähdyksiä Jumalasta. Mutta kristittynä hän oli vakuuttunut yhdestä asiasta. Sitä hän ei koskaan pyydellyt anteeksi. Hän uskoi, että Jeesus on kaiken sen summa, mitä Jumalasta voidaan tietää. Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi. Hän on tie. Mikään uskonto ilman Jeesusta Kristusta ei voi johtaa meitä kohtaamaan Jumalaa sellaisena kuin hän on. Tässä kristinusko on ehdoton, tässä törmäämme sen suvaitsemattomuuteen, tässä se uhmaa kaikkia yrityksiämme tehdä evankeliumi joustavaksi ja sukia se sileäksi ja hovikelpoiseksi nykyajalle.[19]

Kristillisen kirkon ensisijainen tehtävä tänäkin päivänä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille", sanotaan Tiituksen kirjeessä (Tiit. 2:11). "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat", todetaan puolestaan ensimmäisessä Timoteuskirjeessä (1 Tim. 2:4). Hyvää sanomaa on julistettava kaikille ihmisille, jotta kaikki pelastuisivat.

Japanilaiset laskevat kahdentoista eri tien vievän kuuluisan Fudzi-vuoren huipulle. Jokainen tie vie lopulta huipulle, tiet vain ovat hyvin erilaisia. Monet ihmiset rinnastavat ihmisen pelastumisen vuorikiipeilyyn. Yleisesti ajatellaan kaikkien uskontojen vievän samaan paikkaan. Ehkä Fudzi-vuoren huipulle on olemassa monta tietä, mutta taivaaseen ja Jumalan luo on vain yksi tie. Siitä vakuuttaa Jeesus itse: "Minä ole tie ja totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6). Apostolinen usko on tärkeä, sillä taivaaseen käydään yksin armosta, yksin Kristuksen pelastustyön tähden. Apostolisen uskon ydin on tässä: tie taivaaseen kulkee Jeesuksen ristin kautta. Ylösnoussut Vapahtaja on kuolemallaan avannut meille tien Jumalan luo.

Kirjallisuus

Haastettu kirkko

2012

Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 115. Porvoo: Kirkon tutkimuskeskus.

Halldorf, Peter

1995

Koskematon maa. Nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen. Juva: Karas-Sana.

Juntunen, Sammeli

2010

Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Tallinna: Kirjapaja.

2015

Jumalasta voi puhua! Juva: Perussanoma Oy.

McGrath, Alister E.

1996

Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Jyväskylä: Kirjapaja.

Murtorinne, Eino

1992

Suomen kirkon historia 3. Autonomian kausi 1809-1899. Porvoo: WSOY.

Pihkala, Juha

2007

Piispa. Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2008. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy.

2009

Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta. Johdatus dogmatiikkaan. Porvoo: Edita.

Porvoon julkilausuma

1994

Porvoon yhteinen julkilausuma. Suomen ev.lut. kirkko. Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto. Helsinki: Kirkkohallitus.

Ruokanen, Miikka

1990

Ydinkohdat. Johdatus kristinuskon ymmärtämiseen. Juva: WSOY.

Toiviainen, Kalevi

1995

Pieni kirja uskosta. Jyväskylä: Kirjapaja.

Tunnustuskirjat

1990

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Jyväskylä: SLEY Kirjat.

Wilcox, Thomas

(1975)

Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta eli neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille. Kielellisesti uudistettu käännös. Suolahti: Ev.lut. herätysseura ry.

http://www.uskonnot.fi/yhteisot

Luettu 15.3.2016.

[1]http://www.uskonnot.fi/yhteisot.

[2] McGrath 1996, 534-535.

[3] Pihkala 2007, 183; Pihkala 2009, 202.

[4] Pihkala 2007, 183; Pihkala 2009, 202-203.

[5] Porvoon julkilausuma 1994, 25-26.

[6] Pihkala 2009, 202-203.

[7] Pihkala 2007, 183-184.

[8] Pihkala 2007, 189.

[9] Juntunen 2010, 274.

[10] Toiviainen 1995, 94; Juntunen 2015, 158.

[11] Ruokanen 1990, 19; Toiviainen 1995, 94-96.

[12] Toiviainen 1995, 93.

[13] Juntunen 2015, 159.

[14] Tunnustuskirjat 1990, 306.

[15] Murtorinne 1992, 130.

[16] Wilcox (1975), 19.

[17] Haastettu kirkko 2012, 42-46.

[18] Halldorf 1995, 79.

[19] Halldorf 1995, 100-101.