Järvenpäässä 12.12.2023

Kardinaali, Tukholman katolinen piispa Anders Arborelius arvioi pari viikkoa (25.11.2023) sitten saarnassaan piispa Raimo Goyarrolan virkaanvihkimysmessussa Pohjoismaissa vallitsevaa ilmapiiriä. Hän totesi: ”Usein vallitsee alakuloinen ilmapiiri – tai jopa jonkinlainen kollektiivinen masennus ja sielun pimeä yö – joka voi saada elämän näyttämään aina niin ankealta ja tylsältä, toivottomalta ja merkityksettömältä.”

Kardinaali Arborelius osuu oikeaan. Viime vuosien tapahtumat maailmassa johtavat hyvin helposti synkkiin ajatuksiin. Kuinka usein onkaan toisteltu eri yhteyksissä pandemiaa, Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan ja ylipäänsä sodan uhkaa, Israelin ja Gazan kriisiä, ilmastonmuutosta ja lajikatoa, luonnonvarojen ehtymistä, maailman- ja kansantalouden heikkeneviä näkymiä, lasten ja nuorten pahoinvointia? Tätä listausta minäkin jälleen teen ja sitä voisi vielä jatkaa.

Nämä ja monet muut konkreettiset huolet uhkaavat todellisesti hyvinvointia, jaksamista ja tulevaisuudenuskoa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Terve Suomi -tutkimuksen mukaan joka viides työikäinen (eli 20–64-vuotias) kokee merkittävää psyykkistä kuormittuneisuutta. Se on lisääntynyt voimakkaasti viime vuosina. Masennusoireita puolestaan kokee nuorista aikuisista (20–39-vuotiaista) naisista lähes viidesosa ja miehistä joka kymmenes.

Samanaikaisesti taustalla on vielä laajempi kehityskulku. Monet tutkijat ja kirjailijat (esimerkiksi professori Arto O. Salonen, kirjailija Emily Esfahani Smith) ovat kiinnittäneet huomiota merkityksellisyyden katoamiseen. Länsimaisen ihmisen suurimpia, ellei suurin ongelma on merkityskato. Elämän merkityksen hämärtyminen on osasyynä länsimaissa niin yleiseen alakuloon, masennukseen, yksinäisyyteen ja jopa itsemurhiin. Myös kansantaudiksemme kutsutun uupumuksen perimmäinen syy on monesti se, ettei ihmisellä ole enää elinvoiman lähteitä, kun merkitys ja ilo katoavat elämästä.

Kyse on siis siitä, mistä kardinaali Arborelius saarnassaan mainitsi: Pohjoismaissa vallitsee ”jonkinlainen kollektiivinen masennus ja sielun pimeä yö”. Mutta hän puhui myös siitä, että kirkko on toivon kirkko. ”Sydämemme kaipaa saada nähdä Kristuksen kasvojen kirkkauden, erityisesti näinä pimeyden aikoina. Enemmän kuin koskaan tarvitsemme toivoa. Meidän on tultava toivon kansaksi, uskon kansaksi, rakkauden kansaksi julistaaksemme evankeliumia niille, jotka ovat unohtaneet sen tai eivät koskaan ole kuulleet siitä.”

Kirkko on toivon kirkko. Tämä on tärkeä kuulla juuri nyt. Kirkko on toivon kirkko ja sen ”on tultava toivon kansaksi, uskon kansaksi, rakkauden kansaksi”. Kun tämän kuulin, mieleeni nousi Kirkkopalvelujen perustehtävä rakentaa toivoa, hyvää elämää ja arjen kristillisyyttä. Tämä on hyvin ajankohtainen tehtävä.

Kirkkopalvelujen strategiassa sanoitetaan: ”Jatkuva epävarmuus ja ahdinko tulevasta varjostavat monien elämää. Toivo voi kääntyä toivottomuudeksi, suoranaiseksi epätoivoksi. Toivo on laajempi käsite kuin omat toiveemme, toivomuksemme tai niiden toteutuminen. Kristillisen uskon toivo rakentuu sille, että olemme turvassa ja tallessa, vaikka kuinka kävisi. Toivo kantaa vielä silloinkin, kun ihmisestä ei ole enää toivomaan.”

Elääkseen ihminen tarvitsee toivoa. Se tuo elämään mielekkyyden ja tarkoituksen. Kristillinen toivo tarkoittaa suuntautumista sellaiseen tulevaan hyvään, jonka toteutuminen on varmaa, vaikka emme sitä vielä näe. Toivo kurottuu tämän ajan ja maailman ulkopuolelle Jumalaan, joka on luvannut pitää luoduistaan huolta.

Joulun evankeliumi on kantanut ihmisiä vuosituhansien ajan hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja maailman tapahtumissa. Ensimmäisenä jouluna maailmaan syntyi Vapahtaja, Jeesus Kristus. Hän toi toivon toivottomille ja rohkeuden pelokkaille, tulevaisuuden elämänsä sisällön ja merkityksen kadottaneille.

Seimen lapsesta loistaa kirkkaus, joka voi poistaa kollektiivisen masennuksen ja valaista sielun pimeän yön. Kristus on tullut valoksi maailmaan (Joh. 8:12). Joulun lapsi on toivon merkki.