Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: "Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista." Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: "Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!" Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: "Daavidin Poika, armahda minua!" Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: "Mitä haluat minun tekevän sinulle?" Mies vastasi: "Herra, anna minulle näköni." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut." Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa. (Luuk. 18:31-43)

Laskiaisena lähdetään matkaan. Evankeliumissa Jeesus oppilaineen kulkee ylös Jerusalemiin. Jordanin laaksosta on noustava noin kilometrin verran, jotta päästään Jerusalemin ylängölle. Opetuslapset ehkä ajattelivat, että heidän opettajansa on samalla nousemassa entistä suurempaan menestykseen. Olihan Jeesuksen "urakehitys" aluksi nouseva. Hän oli saavuttanut mainetta ja hänen nimensä oli tullut tunnetuksi.

Jeesuksen tiellä oli kuitenkin toinen suunta. Hän kulki ylös Jerusalemiin, mutta se tie vei hänet alas tappioon, häpeään, kärsimyksiin ja lopulta kuolemaan. Jeesus ilmoitti opetuslapsille suoraan, mikä on tämänkertaisen matkan tarkoitus. Mutta evankeliumin mukaan oppilaat eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Heillä oli omat käsityksensä, he olivat mielestään voittajan seuraajia.

Ihmisten suosio, kunnia tai valta eivät kuitenkaan olleet Jeesuksen päämääriä. Hän ei tavoitellut maallisia etuuksia. Hän luopui henkilökohtaisesta turvallisuudestaan ja oman elämänsä hallinnasta. Tällainen oli Jumalan rakkauden uhritie, meidän puolestamme. "Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta." (Matt. 20:28)

Pian alkava paastonaika on kutsu seurata Jeesusta kärsimystiellä. Laskiainen johdattelee meidätkin matkaan. Paastonajalla on kaksi suuntaa, se on matka kohti omaa sisintä ja matka lähimmäisen luo.

Ensinnä paastonaika kääntää katseen omaan elämäämme. Paastoon kuuluu pyrkimys yksinkertaiseen elämään, oleelliseen keskittymiseen ja jostakin luopumiseen. Paasto liitetään usein ensisijaisesti ruokavalioon. Lihasta, makeista leivonnaisista, kahvista ja alkoholista luopuminen tietyksi määräajaksi antaa varmasti mahdollisuuden tutustua omaan ravitsemukseen uudella tavalla. Aterian yksinkertaistaminen olisi varmasti monille meistä hyvin tarpeellista ja terveellistä. Ehkä paasto jättää jälkensä myös pääsiäisen jälkeiseen aikaan: ruokatottumukset voivat parantua pysyvästi. Yksinkertainen elämä on hyödyllistä myös luomakunnan varjelemisen tähden.

Kiireestä ja melustakin voi paastota. Lepo ja hiljaisuus lisäävät hyvinvointiamme. Pysähtyminen ja hiljentyminen ovat tarpeen myös hengellisen elämän kannalta. Itseäni on puhutellut YK:n pääsihteerinä toimineen Dag Hammarskjöldin viisaus siitä, että "matkoista pisin on matka sisäänpäin" (Dag Hammarskjöld, Kiinnekohtia. Otava 1964, s 58). Paastonaikana meitä kutsutaan tekemään tätä matkaa; viipymään Jumalan edessä, hiljentymään ja rukoilemaan.

Jumalan edessä hiljentyminen paljastaa, millaisia me pohjimmiltamme olemme. Se johtaa meidät pyytämään: Herra armahda. Uudessa testamentissa tapaamme avunhuudon Herra armahdaeri yhteyksissä. Sokea kerjäläinen, joka istui Jerikon tien varressa, kuuli Jeesuksen tulosta ja huusi toisten estelyistä huolimatta: "Jeesus, Daavidin poika, armahda minua" (Luuk. 18:38; Mark. 10:47). Kymmenen pitaalista miestä, jotka eivät saaneet tulla lähelle, jäivät loitommaksi seisomaan ja korottivat äänensä ja sanoivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä" (Luuk. 17:13). Kanaanilainen äiti, jonka lapsi oli sairaana, huusi: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni" (Matt. 15:22).

Herra armahda on itsensä tuntevan kristityn perusrukous. Herra armahda on Jumalan apua ja armoa ikävöivän ihmisen pyyntö elämän arjessa. Kerrotaan vanhasta, hurskaasta uskovasta, joka tilitti elämäänsä: "Nuorena olin täynnä vallankumouksellista intoa ja voimaa, niinpä rukoukseni olikin: 'Herra, anna minulle voimaa muuttaa koko maailma.' Keski-ikää lähestyessäni huomasin, että puolet elämästäni oli kulunut, enkä ollut pystynyt muuttamaan yhtään ainoaa ihmistä. Niinpä aloin rukoilla: 'Herra, anna minulle armo muuttaa kaikki ne, joiden kanssa olen kosketuksissa, edes perheeni ja ystäväni, niin se on minulle kylliksi.' Mutta vuodet kuluivat ja vanhaksi tultuani jouduin rukoilemaan: 'Herra, anna minulle armo, että voisin muuttaa itseni.' Nyt tiedän päivieni olevan luetut. Rukoukseni on jälleen muuttunut, se on enää: 'Herra, armahda minua.' Jos olisin rukoillut näin jo alusta lähtien, koko elämäni ei olisi mennyt hukkaan."

Mitä enemmän opimme tuntemaan itseämme ja elämäämme, sitä enemmän pyydämme: 'Herra armahda.' Niin yksinkertaisiksi saattavat rukouksemme muuttua. Olemme ja elämme täysin Jumalan armon ja rakkauden varassa. Herra armahda -rukous ei milloinkaan lakkaa. Se jatkuu aina sisimmässämme, koska tiedämme avuttomuutemme, puutteemme ja heikkoutemme.

Paastonajan pysähtyminen ja hiljentyminen voi avata sisimpämme huutamaan: "Herra armahda!" Evankeliumi kertoo, että sokea mies Jerikon tien varrella ei huutanut kuuroille korville. Jerusalemiin matkaava Mestari pysähtyi hänen kohdallaan ja keskustelun jälkeen mies sai näkönsä. Tiellä oli paljon kansaa, mutta tungoksessakin yhden pienen ihmisen hätähuuto tuli kuulluksi. Jeesus ei nähnyt vain harmaata ihmismassaa vaan ihmisen, joka oli pysähtymisen arvoinen. Hänelle sinä ja minä olemme arvokkaita ja rakkaita, juuri sellaisina kuin tänään tässä jumalanpalveluksessa olemme.

Toiseksi paastonaika kääntää katseemme itsestämme poispäin, lähimmäiseen.

Laskiaissunnuntain Vanhan testamentin teksti Jesajan kirjasta ei selittämistä kaipaa: "Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne. Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin. Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi." (Jes. 58:3-7)

Voimme itse elää hyvin vain sikäli kuin samalla elämme toisia varten. Vain yhteinen elämä on hyvää elämää. Emme itse ole voimavarojemme perimmäinen lähde. Saamme voimaa, kun olemme yhteydessä toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Oikea paasto on konkreettisia rakkauden tekoja. Näin me viestitämme lähimmäisillemme, että hän on tärkeä ja arvokas. Jokainen paastoaja voi itse miettiä, mitä rakkauden teot voivat olla. Mahdollisuuksia toisten huomioon ottamiseen ja auttamiseen on runsaasti. Voi antaa aikaansa, osaamistaan tai taloudellista apua. Voi kuunnella, ilahduttaa tai lohduttaa. Rakkaus on kekseliäs.

Hyvät sisaret ja veljet. Alkava paastonaika kutsuu meitä matkalle kahteen suuntaan. Ensinnä tekemään matkaa itsemme kanssa ja kuulemaan Jumalan lupaus: Sinä olet rakas ja arvokas. Toiseksi tekemään matkaa lähimmäisemme rinnalla sekä sanoin ja teoin vakuuttamaan hänelle: Sinä olet tärkeä ja arvokas.

Seppo Häkkinen