Kuka teistä on viisas ja ymmärtäväinen? Esittäköön hän osoitukseksi hyvästä vaelluksesta tekonsa, sävyisästi, niin kuin viisas tekee. Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa. Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä. Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat. (Jaak. 3:13-18)

Seitsemänkymmentä viisi vuotta sitten maassamme ja koko Euroopassa vallitsi levoton tunnelma. Saksa oli hyökännyt syyskuun alussa Puolaan. Ranska ja Englanti olivat julistaneet kolmas päivä syyskuuta sodan Saksalle. Toinen maailmansota oli syttynyt. Pian Neuvostoliitto miehitti Puolan itäosat ja alkoi painostaa Baltian maita turvallisuussopimuksiin. Suomen kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangosta. Syksyn 1939 tapahtumat olivat uhkaavia ja pelottavia. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta aloittaen talvisodan.

Viisi vuotta myöhemmin, kesällä ja syksyllä 1944 Suomi eli jälleen kohtalonaikojaan. Jatkosota oli muuttunut suomalaisten osalta katkeriksi puolustustaisteluiksi. Neuvostoliiton suurhyökkäys pakotti suomalaiset vetäytymään. Lopulta saatiin solmittua aselepo, joka astui voimaan seitsemän vuosikymmentä sitten, 4. päivä syyskuuta 1944, tosin Neuvostoliitto lopetti sotatoimet vasta seuraavana päivänä 5.9. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Rauhanehtoihin kuului saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan. Rauha saatiin maahamme vasta seuraavana keväänä 1945.

Näitä tapahtumia 75 ja 70 vuotta sitten on viime aikoina muisteltu julkisuudessa. Teille veteraaneille ne eivät ole vain historiankirjoitusta, vaan elettyä todellisuutta. Te tiedätte, mitä kaikki nuo vuodet pitivät sisällään. Te tiedätte, millaista oli elää sodassa, taistella, pelätä, kärsiä ja nähdä kärsimystä ja kuolemaa, loputonta väsymystä, nälkää … Listaa voisi jatkaa. Siksi juuri te myös ymmärrätte mitä syvimmin, mitä on rauha. En ole tavannut sellaista veteraania, joka ei arvostaisi rauhaa.

Maamme on saanut elää rauhan aikaa lähes seitsemän vuosikymmentä. Jatkosodan aselevon solmimista muistaessamme luemme ja kuulemme samaan aikaan, kuinka eri puolilla maailmaa soditaan. Uudella tavalla myös Euroopassa on epävarmuus ja huoli tulevaisuudesta kasvanut. Sata vuotta on kulunut ensimmäisen maailmansodan ja 75 vuotta toisen maailmansodan syttymisestä. Kuluneiden kuukausien aikana moni on huolestuneena kysynyt: ”Ei kai historia toista itseään?” Kysymys on aiheellinen. Enää ei puhuta pelkästään Ukrainan kriisistä, vaan sodasta. Helsingin Sanomat otsikoi keskiviikkona: ”Eurooppa heräilee avoimen sodan uhkaan” Tutkijat ovat todenneet: ”Suursodan riski on kasvanut” Lehden ulkomaantoimituksen esimies Sami Sillanpää kuvaa Ukrainan tilannetta todeten, että maassa on sota. (HS 3.9.2014).

Vanha kristinoppimme (1948) esittää kolme kohtaa, jotka meidän on kaiken uutisoinnin ja tapahtumien keskellä syytä pitää mielessämme. Kristinopin kohdassa 99 sanotaan: ”Valtio voi myös vaatia meitä puolustamaan isänmaatamme. Kristitty pitää kuitenkin sotia synnin seurauksena ja kirouksena sekä rukoillen odottaa aikaa, jolloin koittaa Jumalan lupaama pysyvä rauha.”

Ensinnä isänmaan puolustaminen on yhteinen, jokaiselle kuuluva velvollisuus. Veteraanisukupolvi on näyttänyt esimerkkiä siitä, mihin isänmaan puolustaminen voi johtaa. Te olette taistelleet maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Te olette sotien jälkeen rakentaneet maastamme hyvinvointiyhteiskunnan. Siitä annamme teille nöyrimmän kiitoksen.

Antamanne mallin mukaisesti nuorempien sukupolvien tehtävä on kantaa vastuuta kansamme tulevaisuudesta. Isänmaan puolustamiselle ei ole vaihtoehtoja. Se merkitsee nyt myös järkkymätöntä pyrkimystä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Rauha ei ole itsestäänselvyys. Sen hyväksi on tehtävä jatkuvasti työtä. Erityisesti kansojen johtajat sekä kaikki poliittiset ja sotilaalliset päätöksentekijät tarvitsevat viisautta etsiessään oikeudenmukaisuutta ja rauhaa rakentavia ratkaisuja. Väkivalta ja voimakeinot eivät tuo kestävää turvallisuutta. Siitä aiemmat maailmansodat ja monet muut parhaillaan käynnissä olevat konfliktit ovat osoituksena. Tehtävämme on puhua ja toimia rauhan puolesta.

Toiseksi kristittyinä olemme realisteja. Sota on synnin seurausta ja ihmiskuntaa painava kirous. Sota ja väkivalta ovat merkki synnin todellisuudesta maailmassa. Me emme pääse irti itsestämme ja sisimmästä olemuksestamme. Siitä saarnateksti Jaakobin kirjeestä puhuu: ”Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa.

Ihmistä ei kristillisen käsityksen mukaan muuta mikään muu kuin evankeliumi Jumalasta, joka on tehnyt sovinnon ihmiskunnan kanssa Kristuksen ristinkuoleman välityksellä. Kristus on meidän rauhamme. Hänen julistamansa rauha ei ole tämän maailman mukaista, mutta se voi muuttaa ihmisten sisimmän ja sen kautta tämän maailman. Kristillinen kirkko tekee työtään ja levittää sanomaa Jumalan rauhasta tietoisena siitä, että elämme ahdistusten, pelon ja huolien maailmassa. Kirkon työ perustuu sille Jumalan sanan lupaukselle, josta Jaakobin kirje muistuttaa: ”Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä.

Veteraanisukupolvien opetus on, että kaikkein vaikeimmallakin hetkellä Jumala kantaa. Tuntemattoman tulevaisuuden edessä Jumala ei meitä jätä, vaan päinvastoin rohkaisee: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11). Usko kutsuu toimimaan rauhan puolesta. Arjen pienistä teoista ja ihmissuhteista – toveruudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, huolenpidosta – sekä Jumalan johdatuksen tietoisuudesta rakentuu se merkitysten verkko, jonka varassa on mahdollista säilyttää usko tulevaisuuteen.

Kolmanneksi tehtävämme kristittyinä on rukoilla rauhan puolesta. Se on aina kuulunut kristittyjen tehtäviin. Yhteiseen esirukoukseen on ensimmäisistä kristillisistä jumalanpalveluksista lähtien kuulunut myös rukous rauhan puolesta. Liian usein unohdamme perustehtävämme rukouksen.

Veteraanisukupolvien esimerkki sopii tähänkin yhteyteen. Olen kuullut monen veteraanin kertovan rukouksen merkityksestä sodan vaikeina hetkinä. Jatkosodan ankarimpia torjuntataisteluja käytiin Äyräpäässä ja Vuosalmella. Sotilaspappina toiminut Timo Rusama kertoo: ”Emme me siellä Vuosalmella mitään niin kovin jumalisia miehiä olleet. Siellä vain elettiin hetkestä hetkeen. Samalla oli tuolla syvällä sisimmässä vakaa tunto, että jos tästä vielä selvitään, niin ei se ainakaan meidän ansiotamme ole. Oltiin sittenkin ’paremmass’ käress’”. (Sotapapit, toim. Jussi Kuoppala, s 141).

Rukous rauhan puolesta on aina ajankohtainen. Sitä se on nyt, kun ajattelemme maailman kriisialueita niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa. Kristus on meidän rauhamme. Rauha ei kuitenkaan saavu, jos me emme taivu noudattamaan Jumalan tahtoa. Jaakobin kirjeen mukaan: ”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.” Rukous muuttaa meitä itseämme toimimaan rauhan puolesta. Siksi nyt on aika rukoilla, nyt on aika toimia rauhan puolesta, nyt on aika rakastaa – ei vain ”sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1 Joh. 3:18). Se on samalla kiitoksen antamista sille työlle ja niille uhrauksille, joita te veteraanit ja teidän sukupolvenne olette maamme puolesta tehneet.