"Voi paimenia, jotka hävittävät ja hajottavat minun laitumeni lampaat!" sanoo Herra. Sen tähden Herra, Israelin Jumala, sanoo minun kansani paimenille: "Te olette hajottaneet laumani, päästäneet lampaani omille teilleen ettekä ole pitäneet niistä huolta! Mutta minä kyllä pidän huolen teistä: minä vaadin teidät tilille pahoista teoistanne. "Sitten minä itse kokoan laumani rippeet kaikista maista, joihin olen lampaani karkottanut. Minä tuon lampaani takaisin laitumelleen, siellä ne ovat hedelmälliset ja lisääntyvät. Minä annan niille paimenia, jotka huolehtivat niistä. Enää ne eivät pelkää eivätkä säiky eikä yksikään niistä joudu hukkaan, sanoo Herra." (Jer. 23:1-4)

Paimen on Vanhassa testamentissa usein käytetty kuva kuninkaasta. Muinaisessa Lähi-idässä kuninkaita voitiin kutsua kansan paimeniksi. Heidän tehtävänään oli huolehtia laumasta ja suojella sen jokaista jäsentä. Saarnatekstiä edeltävä Jeremian kirjan 22. luku käy läpi Juudan kuningaskunnan kuninkaat ja heidän vaiheensa. Hallitsijoiden historia on hyvin lohduton.

Jumalan ja kansan parasta ajatelleen oikeamielisen Josian jälkeen kuninkaiksi tulivat Joahas, Jojakim ja Jojakin. Kuvaavaa on se, millä tavoin profeetta kritisoi näitä kelvottomia kuninkaita. Jojakim oli kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan. Hän rakennutti itselleen upean palatsin. Profeetta arvosteli häntä: "Siinäkö sinä näytät kuninkuutesi, että sinulla on komeat setrilaudat? Kyllähän isäsikin söi ja joi kyllikseen, mutta silti hän huolehti siitä, että maassa vallitsi oikeus ja vanhurskaus. Siksi hänen kävi hyvin. Joka näin tekee, hän tuntee minut, sanoo Herra. Mutta sinun silmäsi ja sydämesi eivät tavoittele muuta kuin omaa voittoasi, viattomien veren vuodatusta, sortoa ja väkivaltaa." (Jer. 22:15-17)

Juudan kuningaskunnan viimeisimmät kuninkaat eivät siis halunneet eivätkä osanneet huolehtia lampaista. He olivat kelvottomia paimenia. "Voi paimenia, jotka hävittävät ja hajottavat minun laitumeni lampaat!" sanoo Herra. Profeetta Jeremia ennusti, että Jumala tulee itse pitämään huolen lampaistaan. Hän kerää heidät talteen kaikista maan ääristä, joihin heidät on hajotettu. Hän antaa kansalleen vanhurskaan kuninkaan, joka toimii niin kuin kuninkaan tulee toimia: "saattaa voimaan oikeuden ja vanhurskauden". Kristittyinä tiedämme, mihin Jeremia viittasi. Uudessa testamentissa meille esitellään tämä Kuningas, joka saattaa voimaan "oikeuden ja vanhurskauden".

Luterilaisuudessa on totuttu erottamaan maallinen ja hengellinen valta. Jumala pitää huolta maailmasta kahdella tavalla. Maallisella alueella Jumala toteuttaa oikeutta ja rakkautta ihmisten kautta. Hengellisen hallintavallan alueella Jumala toimii sanan ja sakramenttien kautta. Saarnatekstinä oleva Jeremian kirjan kappale sisältää vakavan sanoman sekä maalliselle että hengelliselle vallalle. Erityisesti se kohdistuu paimeniin, siis maallisiin ja hengellisiin johtajiin.

Jeremian kirjan katkelma on vakava muistutus yhteiskunnan johtajille. He joutuvat vastuuseen teoistaan ja tekemättä jättämisistään. Paimenten tulee pitää lauma koossa, toimia sen parhaaksi ja erityisesti muistaa kaikkein heikoimmat. Esimerkillään, toimillaan ja päätöksillään he vievät kansan joko harhaan tai kohti menestystä. Siksi päämääränä pitää olla yhteinen hyvä, ei oma etu. Ratkaisujen perusteena tulee olla oikeudenmukaisuus, jokaisen ihmisarvon kunnioittaminen ja lähimmäisenrakkaus. Koetinkivenä on erityisesti köyhien ja heikkojen kohtelu. Miten tämä toteutuu Unkarissa? Entä miten Suomessa? Tai ylipäänsä Euroopassa ja koko maailmassa?

Jeremian kirjan ohjelmanjulistus yhteiskunnan paimenille kuuluukin: "Tehkää, mitä oikeus ja vanhurskaus vaativat! Pelastakaa riistetty riistäjän käsistä. Älkää sortako muukalaisia, orpoja ja leskiä, älkää tehkö vääryyttä kenellekään. Älkää vuodattako tässä maassa viattomien ihmisten verta." (Jer. 22:1-5) Tämä on kovaa tekstiä. Kirkon tehtävä on jatkuvasti muistuttaa yhteiskunnan päättäjiä ja johtajia oikeudesta ja vanhurskaudesta.

Saarnateksti ei päästä yhtään helpommalla hengellisiä johtajia. Kreikankielisessä Vanhassa testamentissa (Septuaginta) Jeremian kirjan katkelmassa käytetään sanaa "episkopein". Siitä tulee piispan kreikankielinen nimi "episkopos". Teksti on siis kovaa puhetta myös meille piispoille, kuten myös kaikille hengellisille johtajille ja paimenille.

Hyvä paimen ei hajota, vaan kokoaa lauman yhteen ja pitää siitä huolta. Oikea paimen tuntee laumansa jäsenet, kulkee edellä osoittaen oikeaa tietä, ruokkii ja ravitsee sitä sekä ottaa vastaan petojen hyökkäykset. Hän ei pakene vaaran tullen, vaan puolustaa laumaansa. Tällainen on hengellisen johtajan tehtävä. Miten se toteutuu Unkarissa ja Suomessa? Johtaako paimen hänelle uskottua laumaa oikeaan suuntaan? Pitääkö hän sen koossa? Saako lauma tarvitsemaansa hengellistä ravintoa? Puolustaako paimen laumaa ja etsiikö hän sen parasta? Näitä asioita Jeremian kirjassa erityisesti painotetaan: "Voi paimenia, jotka hävittävät ja hajottavat minun laitumeni lampaat!" sanoo Herra.

Tällaiset sanat kuulostavat rajuilta. Ne voivat satuttaa ja tehdä kipeää. Meidät vaaditaan tilille siitä, miten olemme virkaamme hoitaneet. Olisi helppoa ja houkuttelevaa torjua tällainen puhe. Mutta se on tarpeellista kuulla ja ottaa sanat todesta. Parhaimmillaan ne voivat johtaa meitä paimenia parannukseen, pois harhapoluilta ja toissijaisista touhuista varsinaiseen tehtävään – pitämään huolta laumasta.

Jeremian kirjan katkelma ei ole kuitenkaan vain voimakasta kritiikkiä maallisia ja hengellisiä johtajia kohtaan. Siihen sisältyy myös lupaus siitä, että Jumala itse hoitaa laumaansa. "Sitten minä itse kokoan laumani rippeet kaikista maista, joihin olen lampaani karkottanut. Minä tuon lampaani takaisin laitumelleen, siellä ne ovat hedelmälliset ja lisääntyvät. Minä annan niille paimenia, jotka huolehtivat niistä. Enää ne eivät pelkää eivätkä säiky eikä yksikään niistä joudu hukkaan, sanoo Herra."

Tämän päivän evankeliumiteksti (Joh. 10:11-16) kertoo, että Jeesus on hyvä paimen. Hän on oikea paimen, joka paimentaa laumaansa. "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta." Pääsiäisajan tapahtumat kertovat, että juuri näin hän on tehnyt. Jeesus on antanut henkensä meidän puolestamme. Se on osoitus mitä syvimmästä rakkaudesta ja huolenpidosta. Siihen me kaikki voimme turvautua, niin maalliset kuin hengelliset johtajat ja seurakuntalaiset. Jumalan laumassa on turvallista olla, kun sen ylimpänä paimenena on puolestamme kuollut ja ylösnoussut Jeesus Kristus.

Seppo Häkkinen