Jeesus sanoo:    "Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät." (Luuk. 11:5–13)

Eräänä kirkkaana keväisenä päivänä oli pieni poika, siinä viiden-kuuden vuoden vanha, isänsä kyydissä autossa. Jonkun matkaa ajettuaan alkoi aurinko paistaa suoraan isän ja pikkupojan silmiin. Isä kaivoi aurinkolasit hansikaslokerosta silmilleen. Poika penkoi omaa kassiaan ja otti sieltä omat leikkiaurinkolasinsa esiin ja pani ne päähänsä. Näin matka jatkui. Aikansa ajettuaan isä otti aurinkolasit silmiltään, sillä taivas oli mennyt pilveen. Pikkupoika istui edelleen lasit päässä. Kun jonkun ajan kuluttua poika edelleen piti aurinkolaseja, isä kysyi pojalta syytä siihen, olihan aurinko ollut pilvessä jo pitkän aikaa. Pikkupoika vastasi: "Koville jätkille paistaa aina aurinko!"

Valitettavasti aina ei kovillekaan ”jätkille ja likoille” paista aurinko. Joskus sataa ja myrskyää, myös heille. Elämä ei ole ainaista auringonpaistetta. Hädän ja ahdistuksen keskellä tulee Jumalakin mieleen. Pelko elvyttää rukouselämää.

Evankeliumissa Jeesus kertoo kovasta ”jätkästä”, jolle omasta mielestään aina paistaa aurinko. Päivällä, hyvinvoinnin keskellä ei rukous tullut mieleen. Mutta hätä opetti häntä rukoilemaan. Apuopettajana oli vielä häpeän pelko. Miehellä oli kiire. Hän juoksi pimeässä, hän jyskytti ovea ja kieltäytyi lähtemästä pois, ellei häntä auteta. Mies anoi ja rukoili saadakseen. Tällaista on rukous, Jeesus sanoo.

Tunnettu sananjulistaja ja kirjailija, rovasti Jaakko Haavio sanoo postillassaan, että "oikea rukous puolestaan on elävä kukka, joka kasvaa hädän maaperästä. Jos ihminen olisi saanut jäädä paratiisiin poimimaan kypsiä hedelmiä, tokko hän lainkaan olisi oppinut rukoilemaan. Johan me nytkin, kun onni meille hymyilee, unohdamme niin rukouksen kuin kiitoksenkin. Kun on riittävä ravinto, viihtyisä koti ja terveyttä, työ sujuu ja pääsemme elämässä eteenpäin – miksi rukoilisimme?"

Evankeliumi opettaa, kuinka hätä opettaa rukoilemaan. Tai on ehkä parempi sanoa: Kristus opettaa hädän aikana. Hädässä oleva ei kysele, voiko Jumala auttaa. Hän jättää joutilaiden pohdittavaksi kysymyksen, voiko Jumala polkea luonnonlakejaan ja kääntää pahan hyväksi. Hädän ja ahdistuksen keskellä oleva uskoo, että Jumala voi auttaa. Siksi hän menee kolkuttamaan Jumalan ovelle ja pyytää milloin yhtä leipää, milloin useampia, sillä hän tarvitsee niitä. Hän tietää, että Jumalalla on, mistä antaa tarvitsevalle. Opettihan Jeesus itse juuri näin. Hän vakuutti: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

Minua tämä Raamatun kohta on aina askarruttanut. Mitä Jeesus tällä oikein tarkoittaa? Minulle on ollut ahaa-elämys se löytö, jonka olen tehnyt 1300-luvun jälkipuoliskolla eläneen äiti Juliana Norwichilaisen opetuksesta. Hän sanoo rukouksesta näin: "Rukous yhdistää sielun Jumalaan. Mutta vaikka armon uudistama sielu onkin luonnostaan ja perusolemukseltaan Jumalan kaltainen, on se usein synnin tähden poikennut pois Jumalasta. Silloin rukous todistaa, että sielu tahtoo samaa kuin Jumalakin, lohduttaa omaatuntoa ja auttaa ihmistä ottamaan armon vastaan."

Äiti Juliana opettaa, että ihmisen varsinainen olemus, hänen syvin ja omin olemisensa, on kätkettynä Jumalassa. Jumala kannattaa ja varjelee sitä itsessään. Ihmisen oma tottelemattomuus ja hänen kääntymisensä poispäin Jumalasta estävät häntä tuntemasta ja oivaltamasta sitä. Tällöin rukous on se tapahtuma, prosessi, jonka kautta ihmisen tahto mukautuu Jumalan tahtoon.

Kyse on siis siitä, että me annamme rukoillessamme itsemme kokonaan Jumalan käsiin. Kerromme hänelle kaiken, mitä meillä on sydämellämme. Sitten jäämme odottamaan, että hän toteuttaisi tahtonsa näiden asioiden osalta. Samalla odotamme, että hän tahtoaan toteuttaessaan saattaisi meidän tahtomme mukautumaan Jumalan tahtoon. Äiti Juliana kirjoittaa: "Joskus meistä tuntuu siltä, että olisimme rukoilleet jo pitkään, ja siitä huolimatta meistä näyttää, kuin emme olisi saaneet pyytämäämme asiaa. Tämä ei kuitenkaan saisi murehduttaa meitä, sillä olen varma siitä, että Herra haluaa meidän odottavan soveliaampaa aikaa tai suurempaa armoa tai parempaa lahjaa. Hän haluaa, että me oikein tuntisimme hänet ja tietäisimme hänen olevan kaiken sisin olemus. Tälle perustalle hän tahtoo meidän asettuvan ja sillä pysyttelevän."

Evankeliumi lupaa, että Jumala tekee kaiken, mitä häneltä rukouksessa pyydetään. Kyseessä on tapahtuma, jossa ihmisen tahto mukautuu Jumalan tahtoon ja yhdistyy siihen. Jumala antaa rukoilijalle suurimpana vastauksena oman itsensä. Hellittämättömän rukouselämän hedelmä onkin lahja: Pyhä Henki, Jumalan oma läsnäolo ihmisen sydämessä ja elämässä.

Hyvät kirkkovieraat. Tänään vietetään Ristiinassa seurakunnan perustamisen 360-vuotisjuhlaa. Vuoden 1649 maakirjan mukaan erotettiin Savilahden eli Mikkelin kirkkopitäjästä uusi seurakunta, jota tuolloin kutsuttiin Brahen seurakunnaksi. Lääninherra kreivi Pietari Brahe lahjoitti kirkon ja suuren osan sen esineistöstä sekä pappilan. Saamansa patronaattioikeuden perusteella hän nimitti ensimmäisen kirkkoherran Yrjö Antinpoika Kyanderin.

Vaikka Ristiina ei 360 vuotta sitten ollut Savilahden kirkkopitäjän syrjäisempiä alueita, kristinopin ja kirkollisten toimitusten saattaminen kaikkien ulottuville oli vaikeaa. Ylisuuri seurakunta aiheutti takapajuisuutta, jota ei voitu enää sallia, kuten Ristiinan historia kertoo. Uuden seurakunnan perustaminen merkitsi täkäläisten olojen kehittymistä. Samalla se tarkoitti kirkollisen elämän tehostumista. Seurakuntaa voitiin palvella entistä paremmin Jumalan sanalla ja sakramenteilla sekä opettaa sitä Jumalan tuntemiseen ja kristilliseen elämään. Rukous on olennainen osa hengellistä elämää. Vuosisatojen ajan ihmiset ovat tässä seurakunnassa rukoilleet ja opettaneet yhä uusia sukupolvia rukoilemaan. Jumalaan on turvauduttu hädän hetkellä. Hänelle on suunnattu pyynnöt ja kiitokset. Erityisesti tänään kaatuneiden muistopäivänä on syytä muistaa sotavuosia. Ne ovat olleet hädän aikoja, jolloin on rukoiltu paljon. Epävarman tulevaisuuden, kuoleman aiheuttaman menetyksen ja sodan pelon keskellä rukous on tuonut turvaa. Luottamus rukouksia kuulevaan Jumalaan auttoi jaksamaan.

Rukoussunnuntaina meitä muistutetaan rukouksen merkityksestä. Ristiinan seurakunta säilyköön aina rukouksen seurakuntana. Silloin se on elävä seurakunta. Pitäkää huoli, että Ristiinassa myös lapset ja nuoret oppivat rukoilemaan. Iltarukousperinne älköön katketko meidän sukupolvemme aikana. Lapsillamme ja lapsenlapsillamme on oikeus oppia rukoilemaan. Heillä on oikeus turvautua rukouksessa Jumalaan. Hän on kantanut niin nykyisiä kuin edeltäviä sukupolvia Ristiinan seurakunnassa. Jumala on myös tulevien sukupolvien turva ja voima.

Seppo Häkkinen