Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: ”Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut.”Mutta hän vastasi:”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani – eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’” (Luuk. 13:31–35)

Paastonajan evankeliumeissa seurataan Jeesuksen matkaa kohti Jerusalemia, kohti kärsimystä ja kuolemaa. Tämän ns. kärsimyksen sunnuntain evankeliumikatkelma kuuluu laajempaan kokonaisuuteen, jonka alussa kerrotaan näin: ”Jeesus vaelsi kohti Jerusalemia. Hän kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään ja opetti.” (Luuk.13:22) Matkallaan Jeesus oli saapunut pohjoisesta Golanin alueelta etelämmäksi ja lähemmäs Jerusalemia. Samalla hän oli siirtynyt neljännysruhtinas Filippuksen alueelta tämän velipuolen, neljännysruhtinas Herodes Antipaan hallintoalueelle. Siellä muutamat fariseukset tulivat varoittamaan Jeesusta Herodeksen aikeista tappaa hänet.

Yllättäen Jeesus suorastaan ärähtää varoittajille. Hän lähettää heidän kauttaan terveisiä Herodekselle: ”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani – eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.” Puhutellessaan Herodesta ketuksi Jeesus ei anna hänestä arvokasta kuvaa. Kettu tarkoittaa juutalaisuudessa samalla kertaa sekä kieroa että merkityksetöntä ihmistä.

Jeesus ymmärsi, että hänen todellinen uhkansa ei ole roomalaisia myötäilevä pikkuruhtinas, vaan suuremmat voimat. Ivallisesti Jeesus sanookin, että eihän ole mahdollista surmata profeettaa muualla kuin Jerusalemissa. Se ei kuulunut Herodes Antipaan hallintoalueeseen, joten nyt ei ollut vielä syytä pelätä kuolemaa.

Oman turvallisuutensa varmistelun sijasta Jeesus jatkoi matkaansa Jerusalemiin – auttaen ja parantaen sekä opettaen ihmisiä. Hän ei kääntynyt kärsimystieltään, vaikka tiesi, mihin se johtaa. Salaperäinen viittaus siihen, kuinka hän kolmantena päivänä täyttää tehtävänsä, on jo viittaus ylösnousemukseen. Jeesus jatkoi määrätietoisesti kulkuaan kohti päämäärää ja tehtävänsä lopullista täyttämistä.

Jeesus ei väistänyt vastuutaan kärsivien ihmisten auttajana eikä luopunut tehtävästään kärsiä ja kuolla ihmisten syntien sovittajana. Hänen kutsumuksensa ei ollut vaihtotavaraa eikä vakaumuksensa kaupan. Jeesus oli uskollinen kutsumukselleen ja tinkimätön vakaumuksestaan.

Tässä on esikuva meille, tämän ajan kristityille. Jeesus ei ajatellut itseään ja omaa etuaan. Hän toimi lähimmäisten parhaaksi heitä auttaen. Samalla hän oli uskollinen Jumalalta saamalleen tehtävälle. Siitä hän ei voinut eikä halunnut tinkiä, vaikka se johtikin hänet kärsimykseen ja kuolemaan. Tärkeintä oli pitää kiinni omasta kutsumuksestaan, vakaumuksestaan ja omastatunnostaan, tapahtuipa sitten mitä tahansa.

Syvän paastonajan sanoma kirkossamme ei ole kevyttä kuultavaa. Se haastaa meidät tutkimaan omaa itseämme ja toimintaamme sekä sen motiiveja. Meille kuuluu kehotus pysyä uskollisena Jumalan kutsulle ja uskonvakaumukselle. Se merkitsee pinnallisten totuuksien välttämistä ja toisinaan uimista vastavirtaan yleisen mielipiteen virrassa. Tämä ei kuulosta kovin modernilta. Monet ovat yhteiskunnassamme valmiit työntämään kristinuskon marginaaliin, pelkästään yksityisen elämänalueen piiriin. Usko ei saisi näkyä eikä uskontoa harjoittaa julkisessa elämässä. Tällaisessa tilanteessa meitä muistutetaan siitä, että kristityn kutsumus on olla uskollinen Jumalan sanalle ja siitä nouseville elämänarvoille.

Jeesuksen lujaa kutsumustietoisuutta voi vain ihailla. Hän on järkähtämätön tehtävänsä loppuun saattamisessa, vaikka se merkitsee kärsimystä ja kuolemaa. Samalla tavalla Jeesus oli puheissaan suora silloin, kun oli sen aika. Jerusalemin tuleva kohtalo koski syvästi häneen. ”Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”

Jeesuksen aikaisen Jerusalemin tuomio oli lähellä, vajaan neljän vuosikymmenen päässä. Vuonna 66 alkoi juutalaissota. Se huipentui Jerusalemin ja sen temppelin hävitykseen vuonna 70. Jäljelle jäi vain osa temppelin länsimuuria, jota kutsutaan nykyisin Itkumuuriksi.

Jerusalemin hävitys oli pitkän kehityksen päätepiste. Jumala oli turhaan tehnyt kaiken mahdollisen vuosisatojen kuluessa, jotta hän olisi voinut koota kanaemon tavoin Israelin kansan siipiensä suojaan. Kun Jumala meni niin pitkälle, että hän lähetti oman Poikansa kansan keskelle, Jumala antoi sille vielä viimeisen ja aivan erityisen etsikkoajan. Etsikkoaika jäi kuitenkin käyttämättä. Myöhemmin Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus puhkeaa itkuun lähestyessään Jerusalemia ja sanoo: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.” (Luuk. 19:42–44)

Jeesuksen kova sana Jerusalemille sisältää viestin monelle eri ajalle. Jerusalemin asukkaiden kohtalo puhuttelee tänään meitä ja kutsuu meitä parannukseen. Miten me käytämme etsikkoaikamme?

Piispantarkastukseen valmistuessani perehdyin Parikkalan, Saaren ja Uukuniemen historiaan ja nykyisyyteen. Oli hyvin mielenkiintoista lukea esimerkiksi siitä, millaisia pappeja täällä on palvellut. Paikallishistorian kirjoittanut Jaana Juvonen kirjoittaa 1700-luvun papeista, että ”Parikkalan papeista valtaosa oli kunniallisia ja kansan parasta ajattelevia miehiä, mutta sekaan mahtui muutamia, jotka eivät kantaneet papinkaapua hartioillaan täysin moitteettomasti.” (Parikkalan historia, s 236) Näiden seutujen sijainti idän ja lännen rajalla on vaikuttanut ihmisten elämään. Se on merkinnyt yhtäältä monia vaikeuksia, joita esimerkiksi sodat ja levottomuudet ovat aiheuttaneet. Toisaalta se on opettanut toinen toisesta huolehtimista ja turvautumista kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Olen oppinut tuntemaan tämän seudun hengellisyyden sellaisena, jossa kaikuu ensinnä synnin ja armon kirkas julistus ja toiseksi näkyy käytännön teoissa uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus. Tällainen hengellisyys voi uudistaa sekä ihmisiä että yhteisöjä. Kun Jeesus kutsuu parannukseen, hän kutsuu tunnustamaan synnit ja ottamaan vastaan anteeksiantamus. Silloin syntyy usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin.

Viime aikoina on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka kirkon tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuutta ja huolta. Tässä mielessä kirkolla on etsikkoaika. Kuitenkaan ei kirkon eikä seurakunnan ole syytä eikä niiden tarvitse olla huolissaan itsestään. Kirkko on olemassa toisia varten. Seurakunnan on oltava huolissaan ihmisistä, niistä, jotka elävät ilman evankeliumin ilosanomaa, ja niistä, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat toisten tukea ja apua. Mihin toimiin kirkossa olisi nyt ryhdyttävä? Vai olisiko perimmäinen vastaus kuitenkin se, mitä herännäisjohtaja Väinö Malmivaara toteaa virressään (504): ”Ah vuodata Herra jo Henkesi ja herätä nuoriso Suomen, se johdata armossa tiellesi, suo maahamme kaivattu huomen.” Meidän on syytä rukoilla herätystä maahamme. Ihmisen perimmäiset kysymykset ja kaipaus Jumalan yhteyteen eivät ole muuttuneet. Evankeliumi voi yhä koskettaa ihmistä ja luoda yhteyden Jumalaan ja lähimmäiseen.

Jeesuksen sanat Jerusalemille viestivät myös muusta kuin etsikkoajasta ja kutsusta parannukseen. Jeesus sanoo: ”Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille.” Suomenkielinen käännös välittää ajatuksen, mutta ei paljasta sanojen koko merkitystä. Alkukielellä viesti on lyhyesti ”teidän talonne jää teille”. Talolla tarkoitetaan Jerusalemin temppeliä. Erityisen rakennuksen siitä teki kaikkein pyhin, Jumalan kirkkauden asuinsija. Kun sanotaan, että ”talo jää teille”, ajatus sisältää pelkän kuoren jäljelle jäämisen. Merkillisellä tavalla juutalainen historioitsija Josefus kuvaakin juutalaissodan alkuvaihetta kertoen siitä, kuinka Jumalan kirkkaus poistui temppelistä!

Temppeli oli juutalaisen uskonnon tärkein paikka. Sen keskipisteessä oli kaikkeinpyhin, jossa ajateltiin Jumalan erityisen läsnäolon asuvan. Jeesuksen sovituskuoleman jälkeen temppeli menetti merkityksensä. Ihmisten iankaikkisen autuuden ja pelastuksen hyväksi ei enää tarvittu muita uhrimenoja. Ristin uhri riitti. Jumala ei enää tarvinnut temppeliä – asuja oli poistunut sieltä. Ristin uhri riitti kerran ja riittää yhä. Jeesuksen ristinkuoleman tähden meille avattiin pääsy iankaikkiseen elämään.

Tästä kärsimyksen sunnuntaista alkavan syvän paastonajan tarkoitus on kirkastaa meille Jeesuksen ristinkuolemaa. Siinä on meidän, seurakunnan ja kirkon toivo ja tulevaisuus.