Jeesus sanoi opetuslapsilleen:"Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen."Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet. "Filippus sanoi hänelle: "Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä." Jeesus vastasi: "Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän nähdä Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden. (Joh. 14:1-11)

Poikaleirin teltasta kuului hiljaista itkua. Leirin johtaja, nuorisotyönohjaaja Unto "Unski" Huovila aukaisi varovasti teltan vetoketjun ja kuiskasi: "Mikä hätänä?" Kahdeksanvuotias poika vastasi: "Miulla on ikävä kottiin." Unski jutteli pojan kanssa rauhallisesti. Yhdessä sovittiin, että aamulla katsotaan, mikä on tilanne. Sitten voidaan vaikka soittaa kotiin. Pian väsymys voitti ikävän, ja makuupussista kuului nukkuvan pikkumiehen hengityksen tuhina.

Tapahtuneen jälkeen istuin Unskin kanssa leirialueen nuotiolla. Sain häneltä opetuksen, joka on jäänyt mieleeni. "Jos pojalla on koti-ikävä, niin se on hyvä merkki. Silloin hänellä on koti, jota ikävöidä. Paljon pahempi on se, jos ei olisi paikkaa tai ihmisiä, joita kaipaa." Olin kotiseurakuntani Lauritsalan poikaleirillä apuohjaajana 1970-luvulla. Silloin oppimaani olen kutsunut "Unskin viisaudeksi".

Varmasti jokainen meistä on kokenut koti-ikävää. Se on tunne, johon sisältyy levottomuutta ja kaipuuta. Se on tuttujen ja rakkaiden asioiden ja ihmisten ikävöintiä. Lapsena ikävä yllättää tutussakin paikassa, jos vanhemmat ovat poissa. Päivällä touhutessa ikävä ei vaivaa, mutta illalla voi tulla itku, jos kaikkein rakkaimmat ihmiset eivät ole lähellä.

Aikuisena koti-ikävä muuttaa muotoaan. Ulkosuomalaiset ikävöivät muualla asuessaan koti-Suomeen. Mutta Suomessa käydessä ikävä muuttuukin koti-ikäväksi takaisin siihen maahan, missä sen hetkinen koti on. Koti-ikävä ei ole pelkästään paha tunne. Kun ikävöi, tuntee elävänsä ja tietää mikä on tärkeintä maailmassa. Arvot asettuvat paikalleen.

Inkeriläisten historiaa värittää koti-ikävä. Erityisesti neuvostovallan aikana moni joutui kokemaan koti-ikävää, kun oli pakko lähteä kotiseudulta. Perheet hajosivat, kodit piti jättää, jäljelle jäi vain ikävä. Se on ollut raskasta aikaa, joka on jättänyt jälkensä. Kuitenkin ikävä oli merkki siitä, että koti ja läheiset ihmiset olivat rakkaita ja tärkeitä. Vain sellaista ikävöi, mitä rakastaa ja odottaa. "Unskin viisaus" on ollut totta inkeriläisten kohdalla.

Tämän pyhäpäivän evankeliumi on katkelma Jeesuksen jäähyväispuheesta. Jeesus oli menossa Isän luo taivaaseen. Siellä on koti. Sinne hän halusi opetuslastensakin tulevan. Hän valmisti meille ihmisille tien taivaan kotiin oman kuolemansa ja ylösnousemisensa kautta. Opetuslapsilla ei olisi mitään hätää. He joutuisivat odottamaan jonkin aikaa. Heille tulisi varmasti ikävä Jeesusta. Mutta Jeesus tulisi takaisin noutamaan heidät luokseen, jotta he saisivat olla aina yhdessä.

Uudessa testamentissa taivasta verrataan kotiin. Koti on verraton kuva taivaasta. Se on tuttu paikka, jossa ovat rakkaat ihmiset. Siellä ei tarvitse esittää mitään muuta kuin on. Kotiin saa tulla, vaikka olisi reissussa rähjääntynyt. Kaikki tämä tekee kodin kodiksi. Yksikään koti maan päällä ei kestä ikuisesti. Sukupolvet vaihtuvat ja kodin jäsenet yksi toisensa jälkeen siirtyvät ajasta iankaikkisuuteen. Paraskaan ajallinen koti ei ole pysyvä, mutta taivaan koti on. Sinne Jeesus on mennyt valmistamaan jokaiselle paikan.

Kristityt ovat vanhastaan puhuneet taivasikävästä. Kyse on samasta kuin koti-ikävässä. Mieli kaipaa sinne, missä on hyvä ja turvallista olla. "Unskin viisaus" tulee esille taivaan kodissakin. Vain sellaista ikävöi, mitä kaipaa ja odottaa.

Raamatussa kuvataan monessa kohdassa tällaista taivaskaipuuta: "me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee" (Hepr. 13:14), "emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään" (2. Kor. 4:18), "he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata" (Hepr. 11:16). Taivasikävä ei tarkoita sitä, että lakkaamme elämästä meille annettua ajallista elämäämme ja ainoastaan podemme taivaskaipuuta. Uskossa ovat läsnä sekä tämä että tuleva elämä. Ajalliset lahjat ja taivaan ilo ovat tasapainossa. Kristitty tietää, että taivaassa on hänen matkansa määrä, mutta matka sinänsä on kulkemisen arvoinen ja Jumalan lahjaa. Siihen Jeesus opastaa: "Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.

Jeesus puhuu levottomille sydämille. Levottomuuteen ei ole syytä, sillä usko Jumalaan kantaa. Hän antaa meille kristityille voiman elää ja kohdata elämään sisältyvät vaikeudet ja kärsimykset. Meille on annettu elämä lahjana. Mutta meille on myös määrätty hetki, jolloin rajallinen aikamme täällä maan päällä päättyy. Kristittyinä saamme luottaa, että sen jälkeen meille on varattu paikka taivaallisen Isän kodissa.

Hyvät seurakuntalaiset. Tänä viikonloppuna Inkerin ja Suomen evankelis-luterilaiset kirkot ovat käyneet joka toinen vuosi järjestettävät viralliset neuvottelut. Olemme yhdessä pohtineet kirkkojemme välistä yhteyttä ja kirkkojemme nykytilannetta. Kaikkien kysymysten keskellä on meidän muistettava tärkein: kirkon tehtävä on opastaa ihmisiä taivaan kotiin. Kun me ihmiset opetuslapsi Tuomaan tavoin kysymme, miten taivaan kotiin päästään, Jeesus vastaa: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."

Taivaan kotiin ei tarvita omia ansioita, onnistunutta elämää tai hyviä suorituksia. Taivaan kotiin päästään Jeesuksen pelastusteon perusteella, yksin armosta. Hän on sovittanut meidän syntimme ristinkuolemallaan ja pelastanut meidät pahan vallasta ylösnousemuksellaan. Jeesus on avannut tien taivaaseen. Hän itse on se tie. Taivaassa koti-ikävä saa syvimmän täyttymyksensä. Siksi kuulemme tänään Jeesuksen rauhoittavat, lujat ja lempeät sanat: Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.

Seppo Häkkinen