Jeesus opetti ja sanoi:”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:- Isä meidän, joka olet taivaissa!Pyhitetty olkoon sinun nimesi.Tulkoon sinun valtakuntasi.Tapahtukoon sinun tahtosi,myös maan päällä niin kuin taivaassa.Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.Ja anna meille velkamme anteeksi,niin kuin mekin annamme anteeksi niille,jotka ovat meille velassa.Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,vaan päästä meidät pahasta.” (Matt. 6:5-13)

Kolme pappia keskusteli, mikä olisi paras rukousasento ja millaisissa olosuhteissa rukous oli tuntunut kaikkein aidoimmalta. Ensimmäinen kertoi: "Olen kokenut rukouksen kaikkein syvimmin hiljaisuuden retriitissä. Kun saan siellä polvistua yksin kappelissa, se on kaikkein aidointa rukousta." Toinen kertoi: "Totta, mutta kun saa tuomasmessussa yhdessä toisten kanssa ylistää ja kiittää Herraa kädet kohotettuina, niin silloin se vasta on parasta." Kolmas oli hetken vaiti ja sanoi sitten: "Varmaan se on noinkin, mutta kyllä minulta pääsi aidoin rukous viime kesänä, kun mökillä putosin kaivoon ja jäin housunlahkeestani roikkumaan pää alaspäin. Rukous oli aito, mutta siitä asennosta en ole ihan varma."

Rukoussunnuntain evankeliumissa Jeesus opettaa rukoilemaan. Juutalainen rukous oli vakavaa ja vilpitöntä, mutta lainomaista. Rukoilemalla ihminen täytti lain käskyjä. Näin hän hankki ansioita Jumalan edessä. Erityisen hyvää oli, jos toisetkin näkivät ja kuulivat rukouksen. Siksi siihen liittyi näyttäviä rukousasentoja. Rukous oli velvollisuus, joka on täytettävä pyhän, majesteettisen Jumalan edessä. Pakanauskonnoissa rukous perustui maagiseen ajatteluun. Jumalat piti pakottaa loitsunomaisin hokemin rukoilijan pyyntöihin. Rukouksen vaikutus oli suoraan verrannollinen sen pituuteen ja monisanaisuuteen. Toisto lisäsi rukouksen tehoa ja sen ajateltiin tekevän rukouksesta aidon. Pakanoiden rukous oli taikuutta ja jumala oli pelottava.

Tällaista taustaa vasten Jeesus ensinnä kehotti rukoilemaan: ”Rukoilkaa siis te näin.” Rukous on siksi kristittyjen tehtävä. Muistammekohan me tämän Jeesuksen opetuksen? "Yhteiskunnassa joka tuntuu olevan täynnä kaikkea polttavan tärkeää ja kiireellistä rukous vaikuttaa luonnottomalta käyttäytymistavalta. Perin pohjin asiaa tiedostamatta olemme suostuneet ajatustapaan, että 'asioiden tekeminen' on tärkeämpää kuin rukoileminen ja että rukous sopii sellaisiin hetkiin, jolloin meillä ei ole mitään tärkeää tekemistä." (Henri J.M. Nouwen)

Onko rukous meille toissijaista, ajan haaskausta tai jonkinlainen viimeinen oljenkorsi, kun muut keinot eivät enää auta? Rukoussunnuntain aikaan käytiin ennen pappien johdolla kulkueina pelloilla rukoilemassa siunausta alkavalle kasvukaudelle. Silloin tajuttiin, että elämä oli Jumalan hyvyyden, rakkauden ja luomistyön varassa. Elämämme on yhä edelleen Luojamme varassa, vaikka sen olemme ehkä unohtaneet. Rukous avaa meille tien Luojan luo ja opettaa myös ymmärtämään, kuinka suuri merkitys rukoilemisella on. Rukous on kristityn jatkuva ja jokapäiväinen tehtävä. Se on samalla suuri etuoikeus.

Aito rukous edellyttää, että me olemme Jumalan edessä kädet auki, suojattomina ja tyhjinä. Näin me julistamme sekä itsellemme että toisillemme, että ilman Jumalaa me emme pysty mihinkään. Tämä on vaikeaa sellaisessa "tee se itse"-uskonnollisuudessa, jossa ensin tehdään kaikki omin voimin ja vasta niiden loppuessa pannaan kädet ristiin. Jumalasta tulee silloin meidän juoksupoikamme.

"Opetuslapseus ei merkitse sitä, että me käytämme hyväksemme Jumalaa, kun emme enää pysty itse toimimaan. Päinvastoin se merkitsee sen tunnustamista, ettemme pysty yhtään mihinkään, mutta että Jumala voi tehdä meidän kauttamme mitä tahansa. Jos olemme opetuslapsia, meidän kaikki voimamme, toivomme, rohkeutemme ja luottamuksemme on pelkästään Jumalassa. Siksi rukouksen on oltava elämämme ensimmäinen asia." (Henri J.M. Nouwen) Tällaiseen asennoitumiseen Jeesus meitä tänään opastaa.

Jeesus ei ainoastaan kehota rukoilemaan, vaan toiseksi hän opetti, miten rukoillaan. Siksi hän opetti Isä meidän -rukouksen. Siksi juuri tämä rukous on aivan erityisellä tavalla kristittyjen perusrukous.

Jeesus opetti rukoilemaan Isää. Jeesuksen äidinkielen aramean sana Abba tarkoittaa isää. Tavallisessa merkityksessään se voidaan kääntää suomeksi sanalla ”isi”. Kristitty saa rukoillessaan lähestyä Jumalaa samalla luottamuksella kuin pieni lapsi lähestyy isäänsä, jota rakastaa, jonka tuntee ja johon luottaa.

Isä meidän –rukouksen kaksi ensimmäistä sanaa riittävät osoittamaan kristillisen rukouksen erityislaatuisuuden. Se selvittää suhteemme Jumalaan. Siinä ilmenee luottamus ja läheisyys, jolla tulemme Jumalan luokse. Se ilmaisee, että Jumala välittää. Hän on isä, joka huolehtii ihmisistä niin suurella isänrakkaudella, että lopulta Jeesuksessa Kristuksessa kärsi ristinkuoleman. Rukoillessamme Isä meidän –rukouksen lähestymme tällaista Jumalaa, rakastavaa isää.

Isä meidän –rukouksen kaksi ensimmäistä sanaa selvittävät lisäksi suhteemme lähimmäiseen. Rukouksessa lausutaan: Isä meidän – ei siis Isä minun, vaan Isä meidän. Jos Jumala on meidän Isämme, silloin lähimmäinen on veljemme ja sisaremme. Kun rukoilemme Isä meidän –rukouksen, se samalla opastaa kunnioittamaan ja rakastamaan toinen toisiamme ja kaikkia ihmisiä.

Isä meidän. Oikeastaan tämän pitemmälle ei tarvitsisi rukoillakaan. Näissä sanoissa selviää suhteemme Jumalaan ja lähimmäisiimme. Ne kutsuvat meidät Jumalan eteen lapsenomaisen luottavaisina turvautumaan rakastavaan Isään. Ne opastavat meitä rakastamaan lähimmäisiämme veljinä ja sisarina. Isä meidän on rukous, jota jalompaa ei voi löytää maailmasta ja jota ei voi vaihtaa mihinkään maalliseen rikkauteen, kuten Martti Luther sanoo. Rukoukseen kätkeytyvä Jumalan suuri salaisuus ja siunaus odottavat rukoilijaa. Rukous on meille kristityille tehtävä ja etuoikeus.

Hyvät Heikki, Jenni, Päivi ja Mari. Pappisvihkimyksenne osuu rukoussunnuntaihin. Mikael Agricolan papeille tarkoitetun ohjeen mukaan ”Eikö se pappein työ ole: rukoilee, saarnaa ja studeeraa?” Pappisviran yhtenä keskeisenä tehtävänä on siis rukous. Virkasääntöihin tai työehtosopimuksiin voi tuntua vaikealta merkitä papin tehtäväksi: rukoileminen ihmisten puolesta. Mutta se on mitä tärkeintä papin työtä; yksityisesti ja yhteisesti kantaa ihmisiä ja heidän asioitaan rukouksessa Jumalan eteen. Papin virka on rukoilla seurakuntalaisten puolesta ja näin palvella sekä ihmisiä että Jumalaa.

Samalla pappi saa luottaa siihen, että hänen puolestaan rukoillaan. Tässä messussa teidät, tänään papiksi vihittävät, tuodaan rukouksessa Jumalan eteen ja pyydetään teille hänen siunaustaan. Seurakunta rukoilee viikoittain palvelijoidensa puolesta. Ja aivan erityisen rohkaisevaa on Jeesuksen oma lupaus, että hän rukoilee meidän puolestamme (Joh. 17:19a). Näin pappi ei hoida virkaansa omassa varassaan, vaan Jumalan läsnäolon, lupausten ja siunauksen varassa. Siihen tekin voitte luottaa nyt ja kaikkina päivinä.