Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Hän on se, josta sanoin: ’Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.’ Minäkään en tuntenut häntä, mutta juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israel saisi tietää, kuka hän on.” Johannes todisti: ”Minä olen nähnyt, kuinka Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen tavoin ja jäi hänen päälleen. Minäkään en häntä tuntenut. Mutta hän, joka lähetti minut kastamaan vedellä, sanoi minulle: ’Se, jonka päälle näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, kastaa Pyhällä Hengellä.’ Minä olen sen nähnyt ja todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.” (Joh. 1:29–34)

”Lapseni pyydystää lattialta auringonlaikkuja. Koskettaa kädellä, nuolaisee, nauraa. Pilvi varastaa laikut. Lapsi pelästyy, itkusta nousee myrsky. Sadepisarat vyöryvät poskille, kitapurje pullistuu tuulessa. Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta.”

 Tämä oli katkelma viime syksynä ilmestyneen Pauliina Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulu (Gummerus 2013) alkulehdiltä (s 7). Kysymys on hyvä, se laittaa ajatukset liikkeelle. Erityisen tärkeä se on meille, kirkon lapsi- ja nuorisotyössä mukana oleville. ”Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta.” Tätä olen pohtinut kirjan luettuani.

 Voisiko kasvatus alkaa luottamuksesta ja turvallisuudesta? Vaikkapa siitä kokemuksesta, jonka romaanin päähenkilöt Vilja ja Aleksi halusivat välittää lapsilleen?

 Kun yksi lapsista, Kaisla, pelkäsi kuolemaa ja maailmanloppua, Vilja-äiti veti tytön kainaloonsa ja silitti tyttärensä pitkiä hiuksia. ”Isä ja äiti pitää sinusta aina huolta. Sinä et kuole ensi yönä, etkä seuraavana, vaan kasvat hienoksi aikuiseksi naiseksi ja sitten vielä ryppyiseksi vanhaksi mummoksikin. Kaisla hymyilee vähän mummorypyille ja lepää painavana kääryleenä sylissäni. Katson tyttäreni kosteita unisia silmiä. Kaisla pieni, usko ei ole suorittamista eikä pelkäämistä. Jumala pitää sinusta hyvää huolta. Ja isi ja äiti. Laulan lapselleni iltalauluksi Jumalan kämmenellä, kahteen kertaan. Kaisla kuuntelee keskittyneesti. Tuo oli hyvä laulu.” (s 55-56)

 Myöhemmin tuli isän vuoro lohduttaa. Kaisla itki yöllä huoneessaan. Paha uni ja kuoleman pelko oli jälleen herättänyt. Aleksi-isä veti Kaislan syliinsä ja sopotti hiljaa, etteivät muut lapset heräisi. ”Jumalan tärkein tehtävä on rakastaa. Silloin kun ihmisellä on hätä, niin kuin sulla äsken, Jumala rakastaa aivan erityisesti. Se haluaa aina lohuttaa sitä joka murehtii. Muistatko vielä ne kaks muistolausetta, jotka sait vasta pyhäkoulusta? Ne kertoo, minkälainen Jumala on: Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet. Joo. Ne on ihan hyviä.” (s 239)

 Vanhemmat haluavat antaa lapselleen parasta. Kristitty isä ja äiti kuitenkin tietävät, että on jotain, mitä he eivät voi lapselleen tarjota. Sen vuoksi he tuovat lapsensa kastettavaksi. Yksin ja ainoastaan kasteessa lapsi saa osakseen taivaan kansalaisuuden ja Jumalan lahjat. Siksi tärkeimpiä tehtäviämme on huolehtia siitä, että mahdollisimman moni lapsi kastettaisiin. Pyhä kaste on taivaallisen rakkauden näkyvä tunnus. Siitä kasvatus alkaa. Se on turvallisuuden ja luottamuksen merkki.

 Koko Jumalan lapsena eläminen perustuu kasteeseen. Mitä maailmanhistoriassa merkitsee ihmiskunnalle Jeesuksen Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus, sitä merkitsee yksityiselle ihmiselle, minulle, pyhä kaste. Kaste on tämän maailmanhistoriallisen tapahtuman siirtämistä minun elämääni. Siinä Jumala on omasta aloitteestaan solminut liiton kanssani ja ottanut minut lapsekseen. En ole vanhempieni lapsi oman aloitteellisuuteni vuoksi. Myöskään elämäni Jumalan lapsena ei perustu omaan etsintääni ja ratkaisuihini. Jumala tulee minua vastaan ja kutsuu minut nimeltä ja sulkee syliinsä. Vain hänen sanomaton hyvyytensä selittää tämän kaiken. Minut on ainutlaatuisena yksilönä koko maailmassa suljettu Jumalan armon osallisuuteen.

 Kirjailija, rovasti Jaakko Haavio on sanonut hyvin kauniisti: ”Jumalan armo on tuhlailevaa armoa. Se on Jumalan rakkautta, joka tulee ansiottoman osaksi. Siksi me turvallisesti uskomme lapsemme pyhässä kasteessa kolmiyhteisen Jumalan huomaan häntä kiittäen ja ylistäen hänen sanomattomasta lahjastaan. Lapset voivat todella ottaa tämän lahjan vastaan. Meillä aikuisilla on vaikeutemme Jumalan armon vastaanottamisessa, lapsilla näitä vaikeuksia ei ole. Pienokainen, jonka untuvaisilla hiuksilla vielä kimaltelevat kasteen pisarat, on totisesti Jumalan lapsi ja taivaan perillinen! Joka muuta väittää, ei tiedä, mitä Jumalan armo on.”

 Muistan seurakuntapappiajoiltani parin vuosikymmenen takaa Heinolan kirkonkylän päiväkerhon vanhempainillan. Pieni, ehkä noin vuoden ikäinen tyttö istui äitinsä sylissä. Tuli iltahartauden vuoro ja lauloimme tuttua lasten virttä Jumalan kämmenellä. Tuo pieni lapsi ei osannut laulaa, mutta ehkä vanhempien lasten kerholaulusta oli tarttunut hänelle virteen usein liitettävä leikki. Ei hän siitäkään osannut muuta kuin yhden kohdan. Koko virren ajan hän katseli laulavia aikuisia ja piti avoimia kämmeniään ojennettuna edessään. Se oli hänen uskontunnustuksensa. Jumalan kämmenellä riittää tilaa kaikille. Siinä on hyvä ja turvallinen olla. Siihen saa luottaa ja turvautua. Näin suuren lahjan me olemme kasteessamme saaneet. Sen omistamiseen uskossa Pyhä Henki tänäänkin haluaa meitä kutsua.

 Vanhastaan loppiainen on ollut Jeesuksen kasteen sunnuntai. Myöhemmin ensimmäisestä loppiaisen jälkeisestä sunnuntaista on tullut kasteen sunnuntai. Tämän viikon evankeliumitekstit puhuvat Jeesuksen kasteesta ja muut tekstit yleensä kasteesta.

 Päivän evankeliumissa Johannes Kastaja todisti Jeesuksesta Jumalan Karitsana, joka ottaa pois maailman synnin. Tämä Jumalan Karitsa on kuolemallaan sovittanut ja ottanut pois meidän syntimme. Pyhässä kasteessa meidät on liitetty hänen pelastustekonsa osallisuuteen. Pyhässä ehtoollisessa kohtaamme hänet pelastajanamme ja vapahtajanamme. Meillä itsellämme ei ole siihen mitään ansiota.

 Tunnettu sananjulistaja Erkki Leminen seurasi kerran Kairosmajalla takapenkistä vähän väsyneenä keskustelua siitä, mikä on ihmisen osuus pelastumisessa. Viimein joku keksi kysyä hänenkin mielipidettään asiasta. Päätään nostamatta hän jorautti yhden sanan: ”Vastaanhangoitteleminen.”

 Kaste on sataprosenttisesti Jumalan teko ja lahja. Me emme voi muuta kuin iloiten ja kiittäen ottaa tuon Jumalan lahjan vastaan. Jumalan käsittämättömiä tekoja meidän ja koko maailman puolesta ylistäen nousemme lausumaan uskontunnustuksen: ”Minä uskon …”