Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen." Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi. Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella." (Mark. 9:17-29 )

Hätä paljastaa ihmisestä, mihin hän pohjimmiltaan luottaa ja turvautuu. Huolen edessä käy ilmi, mikä on ihmiselle kaikkein tärkeintä ja merkityksellisintä.

Rajan kansana erityisesti karjalaiset ovat monesti joutuneet hätään sotien ja levottomuuksien vuoksi. Toisinaan ovat vieraan maan sotilaat tulleet ja aiheuttaneet tuhoa ja hävitystä. Toisinaan on jouduttu lähtemään evakoksi taistelujen tieltä. Hädän hetkillä on tarvittu voimaa ja turvaa. Karjalan Liiton hengelliset päivät kertovat hengellisen elämän merkityksestä karjalaisuudessa.

Huoli isänmaan tulevaisuudesta sai 90 vuotta sitten lottapiirien edustajat kokoontumaan Helsinkiin perustamaan valtakunnallista Lotta Svärd –järjestöä. Sen päämääränä oli suojata kotia, uskontoa ja isänmaata. Vasta historian kuluessa olemme ymmärtäneet lottien toiminnan korvaamattoman merkityksen viime sotien aikana. Konkreettisen työn lisäksi kuului lottahenkeen arvomaailma, josta mikä tahansa kansakunta olisi ylpeä. Se heijastui vielä Lotta Svärdin lakkauttamisen jälkeenkin sodanjälkeisessä jälleenrakennusurakassa, tosin ilman lottapukua. "Vaadi aina enin itseltäsi" periaatteelle olisi kipeästi tarvetta tämän päivänkin yhteiselämässä. Totta on yhä edelleen se, minkä Uusi Suomi –lehti puki sanoiksi marraskuussa 1944 järjestön lakkauttamisen jälkeen: ”… häviämätön kiitollisuus kohdistuu vaatimattomaan, harmaaseen Lotta Svärdiin, sen oikeassa hengessä toimineisiin, työteliäisiin ja uhrautuviin Suomen naisiin.”

Tähän lottien ja karjalaisten juhlapäivään päivän evankeliumi avaa kaksi tärkeää näköalaa. Ensinnä se opettaa meille jotain aivan olennaista uskosta. Jeesuksen luo tuli tuskainen ja oman lapsensa tilanteesta vuosikausia hädissään ollut isä. Sairaus riepotteli hänen poikaansa mielin määrin. Poikansa sairauden takia ahdistunut mies tuli Jeesuksen luo etsimään apua. Huoli läheisestä oli saanut hänet liikkeelle.

Hätä ajoi miehen turvautumaan Jeesukseen. Hänellä ei enää ollut vaihtoehtoja. Hän epäili, mutta pyysi siihenkin apua: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" Epäusko väistyi, avuttomuuden ja hädän keskellä syntyi usko Jumalaan. Näinhän usein käy. Elämän iskut, tappiot ja kärsimykset ajavat ihmisiä Jumalan luo, turvautumaan ja uskomaan häneen. Usko on avuttoman heittäytymistä kaikkineen ja täysin ilman ehtoja Jeesuksen käsiin. Kyse on siitä, että saa jättää kaiken, epäilyn ja epäuskonsakin, Vapahtajalle.

"Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" Evankeliumin mies on tietämättään uskossa esikuvana. Juuri ihmisen avuttomuus ja kykenemättömyys ilmaisee kristillisen uskon olemuksen. Sillä hetkellä, kun luottamus omatekoiseen uskoon ja sen mahdollisuuksiin paljastuu kuplaksi, ollaan kristillisen uskon alussa. Silloin, kun itsetehdystä uskosta paljastuu vain rojuja ja naurettavaa yritystä olla ja saavuttaa jotakin, on astuttu sille kynnykselle, josta alkaa kristillinen usko.

Uskoa on verrattu tyhjään astiaan, joka voi vain odottaa täyttämistä. Kristillisen uskomme ydin ei olekaan siinä, mitä me ihmiset olemme tai teemme, vaan mitä Jumala on ja mitä Hän tekee. Usko on Jumalan työ, lahjaa, siis armoa. Se joka uskoo, ei ole itsensä, ei edes uskonsa, vaan uskon lahjoittajan, Jumalan, varassa. Muista tämä! Sanon sen uudelleen. Usko on Jumalan työ. Se joka uskoo, ei ole itsensä, ei edes uskonsa, vaan uskon lahjoittajan, Jumalan, varassa.

Mitä sairaan pojan isän usko oikein oli? Ei sen uljaampaa kuin avun huutamista hädässä. Kaiken lisäksi vielä epäuskon kiusaamana. "Minä uskon. Auta minun epäuskoani". Se riittää. Jo kääntyminen Jeesuksen puoleen on parantavaa ja pelastavaa uskoa, kuten ristin ryöväristä tiedämme.

Usko tekee ulkopuolisesta taivaan Jumalasta meille sydämen Jumalan. Usko tekee sanan ja sakramenttien Kristuksesta myös meidän sisäisen, oman Vapahtajamme, minun Vapahtajani. Uskossa itse Kristus on läsnä. Siksi Kristus voi luvata suuria meidän pienellekin uskolle. Ja siksi kristillisessä uskossa ratkaisevaa on uskon kohde, se kenen puoleen käännytään ja etsitään apua. Sairaan pojan isän uskon kohde oli Kristus, itse Jumala, joka Kristuksessa tulee luoksemme.

Toiseksi evankeliumi opettaa meille ydinasioita rukouksesta. Epäuskoinen, sairaan pojan isä on tänään rukouksen opettajamme. Sen ajan yleisten käsitysten mukaan sairaus oli merkki Jumalan hylkäämisestä ja tuomiosta, pahojen henkien armoille jättämisestä. Usko ja epäusko risteilivät samanaikaisesti isän mielessä. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Hätä opettaa rukoilemaan. Sairaan pojan isän rukous kasvoi avuttomuudesta. Rukoillessa tunnustetaan oma voimattomuus ja turvaudutaan häneen, jolla on valta ja voima taivaassa ja maan päällä.

Evankeliumitekstin isä sai avun, jota pyysi. Aina ei tunnu tapahtuvan niin. Silloin mielessämme ovat kysymykset: Miksi Jumala ei auttanutkaan? Eikö hän kuulekaan rukouksia? Tai eikö hän välitä meidän rukouksistamme? Eikö Jumala kuule rukouksiani siksi, että olen niin huono, uskoni ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla, olen kaukana Jumalasta tai olen tehnyt jonkin erityisen raskaan synnin?

Näin Jumalan sana ei opeta. Jumala ei laita meitä paremmuusjärjestykseen. Hän ei mittaa uskoamme ja auta sitten niitä, jotka ovat listan kärjessä. Emme tiedä Jumalasta, hänen tarkoituksistaan ja hänen suunnitelmistaan kaikkea. Jumala on suurempi kuin meidän ajatuksemme. Ja siksi emme tiedä, miksi hän ei tee sitä, mitä meidän mielestämme hänen pitäisi tehdä. Tai miksi hän toimii meidän mielestämme kummallisesti tai niin, että se tuntuu meistä niin pahalta. Niin, emme tiedä – jo tämän tajuaminen on todellista elävän Jumalan tuntemista.

Silti rukous on toivon merkki. Myös silloin, kun sairaudet tai muut elämän vaivat ja kärsimykset ovat seuranamme, eivätkä suostu jättämään meitä. Rukous on toivon merkki, kun ihminen joutuu sanomaan: "Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikk’ ei ois’ toivoa ollenkaan." Rukoilija odottaa tietenkin vastausta. Jo sekin voi olla vastaus, että saa jättää asiansa suurempiin käsiin. Aina Jumala ei tunnu vastaavan. Mutta vaiti olevanakin hän on ihmisen puolella ja häntä lähellä. Sen takaa hänen ihmiseksi tullut poikansa Jeesus. Hän kärsii meidän kanssamme.

Hyvät seurakuntalaiset. Toinen paastonajan sunnuntai johdattaa meidät kristillisen uskomme perusteisiin. Hätä ja huoli ajavat usein meitä ihmisiä turvautumaan Jumalaan. Monesti usko ja epäusko risteilevät samanaikaisesti mielessä. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” on myös meidän rukouksemme. Samalla se on paljas ja aito uskontunnustus. Usko on kokonaan Jumalan antama lahja ja usko saa meidät rukoilemaan. Rukous on hengellinen elämän ydin, tapa olla ja elää Jumalan edessä. Usko ei ole vain joidenkin asioiden totenapitämistä. Se on ennen kaikkea suhde elävään Jumalaan. Siksi Lotta Svärdin Kultaiset sanat –ohjeen ensimmäisenä kohtana oli: ”Jumalan pelko olkoon elämäsi suurin voima!” Siksi karjalaisten elämänuskon ja –ilon perustana on luottamus Jumalaan.

Seppo Häkkinen