Jeesus rukoili ja sanoi: "Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen. Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus." (Joh. 17:11-17)

Kuluvana viikonloppuna on Lahdessa vietetty Kirkkopäiviä. Osana sen ohjelmaa on tämä messu tänään Heinolassa. Kirkkopäivät ovat joka toinen vuosi järjestettävä monipuolinen katsaus kirkkomme elämään. Kirkkopäivät on tarjonnut jokaiselle jotakin: taiteen rakastajille, käsityön ystäville, yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille, kirkon oppia pohtiville, ympäristökysymyksiä miettiville, laulamisesta innostuneille. Luetteloa voisi jatkaa. Mutta eri tahoilta kokoonnuttiin välillä myös hiljentymään ja rukoilemaan yhdessä. On paljon erilaisuutta, mutta on myös ykseyttä.

Kirkkopäivät ilmentävät osuvalla tavalla kirkon moninaisuutta. Viime aikojen kirkollinen muotitermi onkin moniäänisyys. Kirkkoon on kaivattu moniäänisyyttä. Se on nähty kirkon rikkaudeksi. Monen mielestä moniäänisyys on suorastaan välttämättömyys. Selvää onkin, että 4,2 miljoonan jäsenen yhteisöön kuuluu hyvin monenlaista seurakuntalaista. Kirkko on monikasvoinen ja moniääninen joukko. Se on sitä niin uskoltaan, elämäntavoiltaan kuin arvoiltaankin. Samalla viime aikojen keskustelussa on moniäänisyydelle vedetty rajoja, suuntaan jos toiseen.

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Moni seurakuntalainen on hämmentynyt. Olen saanut paljon yhteydenottoja, joissa kysellään: Onko minulle kirkossa tilaa? Onko kirkossa tilaa myös minulle, normaalille perinteisellä tavalla uskovalle kristitylle? Entä onko kirkossa tilaa minulle, joka koen itseni erilaiseksi ja uskoni toisenlaiseksi kuin perinteisellä tavalla uskovat? Mitä tästä moniäänisyydestä tulisi ajatella?

Päivän evankeliumissa Jeesuksen rukouksen kolme kohtaa antaa meille vastauksia näiden kysymysten äärellä. Evankeliumiteksti on osa Jeesuksen jäähyväisrukouksesta. Siinä Jeesus valmistaa seuraajiaan poislähtöönsä maailmasta. Jeesuksen jäähyväisrukous on samalla hänen testamenttinsa seuraajilleen. Rakastamansa ihmisen viimeistä toivetta haluaa toteuttaa. Jeesus rukoilee opetuslastensa puolesta. Hän rukoilee, että he olisivat yhtä, niin kuin hän ja Isä ovat yhtä. Jeesus lähettää opetuslapset maailmaan, niin kuin Isä lähetti Hänet. Jeesuksen rukous laajenee koskemaan myös niitä, jotka opetuslasten todistuksen perusteella uskovat. Näin Jeesuksen testamentti koskee meitäkin. Samalla siinä on vahva viesti tänään vietettävään kaatuneiden muistopäivään. Emme ole unohtaneet heitä, jotka ovat antaneet henkensä isänmaamme ja sen vapauden puolesta. Muistamme itsenäisyytemme puolesta kaatuneita. Kristittyjen yhteys ulottuu yli kuoleman rajan.

Ensinnä Jeesus sanoo: ”…jotta he olisivat yhtä”. Kirkon ykseys on olennainen osa kristillistä uskoa. Kirkon koossa pysyminen ei ole mikään valinnanvarainen lisä, jota voidaan vaalia tai tavoitella, mikäli joiltain tärkeämmiltä päämääriltä ehditään. Kun Uudessa testamentissa puhutaan kristityistä, silloin puhutaan aina myös koossa ja yhteydessä pysyvästä tai yhteyteen kasvavasta elävästä kokonaisuudesta.

Jeesus rukoilee, että hänen seuraajansa olisivat yhtä ja varjeltuisivat hajaannukselta. Tämä ei tarkoita vain kirkkokuntien välistä yhteyttä. Monesti hajaannus löytyy, ikävä kyllä, oman kirkkomme ja jopa oman seurakuntamme sisältä. Jeesuksen huoli kristittyjen yhteydestä ei ole aiheeton. Hengellisesti ilmaistuna kirkko on taistelutilanteessa. Jumalan vastustaja on nimeltään Diabolos eli erilleen heittäjä. Riidat ja erimielisyydet ovat hänen työtään, jolla pyritään särkemään yhteydet niin Jumalaan kuin toisiin ihmisiin. Yhteyttä tuhoavat kateellisuus, viha, kiistat, ylimielinen eristäytyminen, toisten yläpuolelle asettuminen, itsekkyys, katkeruus, anteeksiantamaton henki, pahan puhuminen, pätemisen tarve, yhteistyökyvyttömyys, kärsimättömyys, valheet, haluttomuus myöntää virheitään ja epäluottamus. Saatana on iskenyt kiilaa Jeesuksen seuraajien joukkoon hyvällä menestyksellä. Siksi Jeesuksen rukous”… jotta he olisivat yhtä”on meidän aikanamme yhä tärkeämpi.

Jeesuksen seuraajien joukko on alusta lähtien ollut kovin sekalaista. Jokainen varhaisen kristikunnan historiaa tunteva tietää, että puhe jakamattoman kirkon ajasta kuvastaa enemmän taaksepäin heijastettua ihannekuvaa kuin todellisuutta. Varhaisten vuosisatojen elämä vastaa paljon enemmän nykyistä moniäänistä ja -kasvoista kristillisyyttä kuin jotain kadotettua paratiisia, johon olisi päästävä takaisin. Nykyiset kirkkojen väliset tai kirkkojen sisäiset erot ovat lopulta tuskin sen suurempia kuin ensimmäisten vuosisatojen seurakunnissa. Silloin kun yhteyttä on ollut, se on aina ollut yhteyttä moneudessa. Kautta kristillisen kirkon historian ykseys on ollut jännitteistä ykseyttä moninaisuudessa. Kirkkomme ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti, vaan Uuden testamentin kuvia käyttääkseni viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Kirkossa on aina ollut tilaa monenlaisille jäsenille. Niin on nytkin. Sinulle on tilaa.

Toiseksi Jeesus rukoili:”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta.”Jeesus ei rukoile, että hänen seuraajansa välttyisivät ongelmilta. Sen sijaan Jeesus rukoilee seuraajilleen kestävyyttä vaikeissa tilanteissa. Kirkko ei ole tässä ajassa ongelmaton ihanneyhteisö. Me elämme tässä maailmassa sen lainalaisuuksien keskellä. Siksi myös kirkko jatkuvasti kamppailee ykseyden säilymisen kanssa. Usein tässä on onnistuttu, mutta ei läheskään aina. Epäonnistumiset eivät ole yhtään vähentäneet tehtävän tärkeyttä.

Samalla on huomattava, että jossakin kulkevat kirkon moninaisuuden rajat. Kirkon on oltava kirkko. Jossain on raja, jolloin kirkon moninaisuus – tai jos käyttää nykyajan muotitermiä – moniäänisyys muuttuu kirkkoa rikastavasta sen ykseyttä tuhoavaksi. Luonnollisesti on myös tunnistettava se, missä ykseys samaistetaan yhdenmuotoisuuden tai yksiäänisyyden kanssa ja se muuttuu hyväksyttävää moninaisuutta tukahduttavaksi.

Jossakin tulevat vastaan ne rajat, jolloin kirkon ykseys särkyy. Silloin on entistä vahvemmin pyrittävä toiminaan sen puolesta, että kirkko voisi pysyä koossa. Siinä tarvitaan arkkipiispan pari viikkoa sitten kirkolliskokouksen avauspuheessaan peräänkuuluttamaa rohkeutta ja nöyryyttä, suostumista keskeneräisyyteen ja epävarmuuteen sekä erimielisyyden sietämistä.

Kolmanneksi Jeesus rukoilee:”Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.”Jumalan sana on kaiken avain. Kun Jumala sanansa kautta tekee työtään sydämessämme, silloin todellisuus muuttuu toiseksi. Sanassa hän itse tulee luoksemme, puhuu meille, antaa syntimme anteeksi ja täyttää meidät ilolla. Sanallaan hän varjelee meidät tämän elämän ahdistusten, kiusausten ja oman itsekkyyden kanssa kamppaillessa. Sanallaan hän vaikuttaa meissä tahtoa toimia kirkon ykseyden ja kristittyjen yhteyden hyväksi. Sanassaan hän näyttää, millaisia me olemme. Kenelläkään meistä ei ole varaa arvostella toisiamme.

Jeesuksen sanojen mukaan kristityn ei ole tarkoitus mukautua ja kotiutua tänne, vaan säilyttää sydämessään Jumalan sanan antama totuus. Tässä annetaan meille arviointivälineitä omaan aikaamme ja maailmaamme. Se, mitä tiedotusvälineet suurin otsikoin arvostelevat vääräksi kristillisyydeksi voi ollakin oikeaa, mutta maailmalle vierasta uskoa. Ja se, mikä tämän maailman keskellä on kehuttua ja kiitettyä, voi ollakin sanan totuudelle vierasta. Jumalan sana tutkii sen, mikä virta kirkkoa ja meitä täällä kuljettaa.

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään olemme Jeesuksen testamentin äärellä. Kyse on poislähtevän Jeesuksen viimeisestä toivomuksesta. Samalla se on rukous kaikkein läheisimpien puolesta. Se on viesti kristittyjen yhteyden puolesta. Syvimmillään tämä yhteys toteutuu alttarin ääressä yhteisellä aterialla, pyhällä ehtoollisella. Siellä yhteys ulottuu myös ajan rajan yli. Erityisesti tänään kaatuneiden muistopäivänä ajattelemme kiitollisin mielin niitä poismenneitä, jotka ovat sotien kurimuksessa menettäneet henkensä toisten ja isänmaamme puolesta.

Jeesuksen testamentin mukaan meidän on oltava ensisijaisesti kuuliaisia Jumalan sanan totuudelle. Vain se voi pitää koossa moniäänisen ja –kasvoisen kirkon. Inhimillisin voimin se ei pysy koossa. Jumalan sana yhdistää sekalaisen syntisten seurakunnan. Siellä on tilaa jokaiselle. Sanassa me kohtaamme Kristuksen, joka armahtaa meitä syntisiä, monella tavalla puutteellisia ja vajavaisia kristittyjä. Silloin voi toteutua kirkkoisä Augustinuksen viisas ohje: "Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta."

Seppo Häkkinen