Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: "Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan."Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen." (Luuk. 15:1-10)

Viime aikoina, erityisesti kuluneella viikolla, olen saanut paljon huolestuneita yhteydenottoja. Niiden sisältönä on ollut hämmennys, ahdistus ja hätä siitä, mihin kirkkomme on menossa. Varsinkin viime viikonlopun tapahtumat Suomen Lähetysseuran vuosijuhlilla ovat entisestään lisänneet monien huolta kirkon tulevaisuudesta. Yksi yhteydenotto oli otsikoitu SOS-viestiksi. Useassa viestissä puhuttiin, kuinka päällimmäisenä tunteena on suru kirkon puolesta. Muutamassa kannettiin huolta siitä, onko kirkon sanoma ja varsinainen tehtävä kadonnut. Yhdessä kyseltiin, miksi kirkko tuntuu tyystin omaksuneen tämän maailman arvot ja menettäneen oman olemuksensa kirkkona. Pohtipa joku, onko tämä kirkko enää minun kirkkoni.

Minä ymmärrän syvästi heitä, jotka ovat halunneet purkaa huolestuneisuuttaan piispalle. Olen oikeastaan kiitollinen näistä yhteydenotoista, sillä ne kertovat rakkaudesta kirkkoon. Samalla yhdyn saamieni viestien huoleen siitä, mihin suuntaan kirkkomme on menossa. Siksi on yhä uudestaan tuotava esille kirkon varsinaista perustehtävää välittää evankeliumia. "Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi." (Kirkkolaki 1:2) Perustan ja oikeutuksen tälle tehtävälle antaa Jumalan sana. Siitä meidän on pidettävä ennen kaikkea kiinni. Uskollisuudesta ja luottamuksesta Jumalan sanalle riippuu kirkon tulevaisuus.

Viime aikojen yhteydenottoja voisi nimittää otsikolla "ihmisen huoli". Monenlaisia huolia meillä tuntuu riittävän elämässä muutenkin. Tämän sunnuntain evankeliumiteksti on tälle päinvastainen. Sen otsikoksi voisi kirjoittaa "Jumalan ilo". Se nousee siitä evankeliumista, joka kutsuu yhteyteensä kaikki ja kaikenlaiset ihmiset. Se nousee siitä, kun syntinen ihminen löytää evankeliumin ilon. Sen vuoksi tänään on tärkeää kuulla, mitä Jumala siinä meille sanoo.

Jeesus on matkalla Jerikon kautta Jerusalemiin. Tuon tuostakin hänen matkaansa tuli pysähdyksiä ja poikkeamia, kun hän paransi sairaita tai jäi keskusteluihin erilaisten ihmisryhmien kanssa. Tällä kertaa hän pysähtyi keskustelemaan ja aterioimaan publikaanien ja syntisten kanssa. Jeesuksen keskustelukumppanit oli suljettu seurakunnan ulkopuolelle ilmeisten paheidensa takia. Siksi Jeesuksen ateriointi heidän kanssaan oli pahennuksen aihe fariseuksille ja kirjanoppineille. Selkkaus oli selviö. "Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: 'Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.' " Jeesus vastasi fariseusten ja kirjanoppineiden nurinaan kolmella vertauksella. Niistä vertaukset eksynyt lammas ja kadonnut raha ovat tänään evankeliumitekstinä. Kolmas vertaus seuraa niiden jälkeen ja on tuttu tuhlaajapoikakertomus. Vertauksilla on meille tänään kaksi viestiä.

Vertausten ensimmäinen sanoma on selvä: Jumalan rakkaus kadonneisiin ja syntisiin. Kummassakin vertauksessa tulee selkeästi esille evankeliumin ydinsanoma. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat. Hän itse etsii kadonneita. Jumala etsii ihmisiä samalla kärsivällisyydellä, jolla lammaspaimen etsii eksynyttä, tai samalla tarkkuudella, jolla talon emäntä etsii pudonnutta hopearahaansa.

Evankeliumin aluksi kuultiin: "Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä." He siis tulivat Jeesuksen luo, eivät vain kuljeksineet kuin eksyneet lampaat eivätkä piileskelleet kuin lattian rakoon kierinyt kolikko. Mutta toisaalla Jeesus sanoo: "ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä" (Joh. 6:44). Eivät nämäkään ihmiset olisi itse tulleet Jeesuksen luo, ellei heitä olisi joku vetänyt. Heitä veti Jumala, joka teki työtään ihmisiltä salatulla tavalla. He tiesivät kuulevansa Jeesukselta elämän sanaa. Jeesuksen kutsu veti heitä seuraansa. Heidät kutsui rakkaus, jota he toivoivat Jumalan osoittavan heidän kaltaisiaan halveksittuja ja syntisiä kohtaan. Jumala etsi heitä ja löysi heidät. Siitä syntyy Jumalan ilo. Syntisen kääntymisestä iloitaan taivasta myöten.

Jokainen ihminen on Jumalalle äärettömän arvokas. Hän tahtoo, ettei yksikään joutuisi kadotukseen. Luukkaan evankeliumin vertausten sanoma on sama kuin tuttu Johanneksen evankeliumin pienoisevankeliumi: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Toiseksi vertaukset antavat esikuvan siitä, miten Jumalaan uskovien on toimittava tässä maailmassa. Nimittäin eksyksiin juossut lammas ei omin neuvoin löydä takaisin paimenensa luo eikä hukkaan kierinyt kolikko hyppää itse takaisin kukkaroon. Ei ihminenkään voi itse pelastaa itseään eikä omasta päätöksestään tulla Jumalan luo. Tarvitaan joku, joka kutsuu, etsii ja löytää. Jumala itse etsii. Hän myös lähettää omansa etsimään kadonneita. Lähetys on kirkon ja kristityn perustehtävä. Lähetys ei ole jokin valinnainen tai vapaaehtoinen työmuoto muiden joukossa. Kyseessä on kristillisen seurakunnan keskeisin ja tärkein tehtävä. Kirkon koko elämä on lähetettynä olemista. Kristuksen kutsumina ja valtuuttamina hänen seuraajansa vievät todistusta Herrastaan kaikkeen maailmaan.

Jokin aika sitten julkistettiin tiedot viime vuodelta lähetystyöntekijöiden määrän kehityksestä. Se on jatkanut kirkkomme lähetysjärjestöjen osalta laskuaan. Tiedän toki, että syitä on monia, muun muassa lähetyksen muuttuminen yhä enemmän kirkkojen väliseksi toiminnaksi. Silti on oireellista se, että eniten lähetystyöntekijöitä on helluntailaisella Fidalla, vasta sitten tulevat meidän kirkkomme lähetysjärjestöt. Kertooko tämä hengellisestä puutostaudista, joka kirkkoamme vaivaa? Sen muina osoittimina ovat lähetysmäärärahoista käydyt kiistat ja leikkaukset sekä lähetystyön asettaminen ylipäänsä kyseenalaiseksi. Päivän evankeliumi nostaa esille toisenlaisen näköalan. Jumala lähettää omansa etsimään ja kutsumaan.

Lähetys on kirkkomme eloonjäämiskysymys. Siksi kirkko ei saa kääntyä sisäänpäin pyörimään omissa ongelmissaan. Kirkon elämä ei ole myöskään vain uskovien keskinäistä yhteyttä ja iloitsemista. Se on lähetettynä olemista sen vuoksi, että ihminen löytäisi armollisen Jumalan. Syvin ilo löytyy sieltä, missä toisten ihmisten ja Jumalan hylkäämäksi itsensä kokeva löytää toivon evankeliumin sanomasta. Huoli muuttuu iloksi siellä, missä synnin ja syyllisyyden masentama löytää luottamuksen Jumalan rakkauteen Jeesuksessa Kristuksessa.

Seppo Häkkinen