Kuluneena keväänä on keskusteltu poikkeuksellisen paljon virsien sopivuudesta kouluun. Viimeksi asiaa on käsitelty Virsivisaan liittyen (HS 26.5. ja 27.5.).

 Asiaa on tarkasteltava ainakin kolmesta näkökulmasta. Ensinnä virsi mainitaan koulun opetussuunnitelmassa. Virsiä tulee koulussa opettaa, koska ne ovat osa kulttuuriamme ja yleissivistystä monien muiden asioiden tavoin.

 Virret ovat osa suomalaista yhteislauluperinnettä ja koulujen laulustoa, minkä johdosta suomalaisille on syntynyt yhteinen osaamispääoma. Sitä voidaan hyödyntää erilaisissa tilanteissa. Hauska esimerkki oli Oulussa rockyhtye Rasmuksen konsertissa, jossa sähköt katkesivat ja niiden saamista odotellessaan bändi lauloi yleisön kanssa virsiä.

 Toiseksi virret ovat osa suomalaista koulun perinnettä, erityisesti juhlatraditiota. Enkeli taivaan ja Suvivirsi ovat tästä hyviä esimerkkejä. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan uskonnollista alkuperää olevia traditioita voi sisältyä koulun perinteisiin juhliin. Yksittäinen virsi ei tee juhlasta uskonnon harjoittamiseksi katsottavaa tilaisuutta.

 Kolmanneksi virsi liittyy koulun uskonnollisiin tilaisuuksiin, joita koulussa voidaan yhä edelleen järjestää ja jotka liittyvät suomalaisen koulun pitkään traditioon. Tällöin virsi on laulettua rukousta. Asiayhteys, esimerkiksi hartaus tai jumalanpalvelus tekee virrestä uskonnonharjoittamista ja siinäkin erityisesti virren sisältö ja siihen liittyminen.

 Positiiviseen uskonnonvapauteen sisältyy mahdollisuus uskonnon harjoittamiseen. Luonnollisesti on huolehdittava, että oppilaalle tai hänen huoltajalleen jää todellinen ja aito vapaus valita, osallistuuko oppilas uskonnollista ainesta sisältäviin koulun tilaisuuksiin.

 Virsiperinne on säilyttämisen ja seuraavalle sukupolvelle siirtämisen arvoinen asia. Miksi lapsillamme ei olisi samaa oikeutta yhteisen lauluperinteen omaksumiseen kuin meillä aikuisilla aikanaan oli? Mitä pahaa ja vaarallista virsissä voi olla?

 Lehden uutinen (HS 26.5.) oli otsikoitu ”Virsivisa hämmentää kouluja”. Arvelen, että lukuisia kansalaisia hämmentää tätäkin enemmän se, että yhteiskunnassamme uskonto halutaan marginalisoida ja työntää piiloon julkisesta elämästä. Se merkitsee samalla kulttuurimme ja traditiomme kieltämistä ja köyhdyttämistä.