”Välivarastossa.” Näin vastasi syntymäpäiväsankari, kun soitin sopiakseni seurakunnan onnittelukäynnistä. Häkellyin vastauksesta. Luulin soittaneeni väärään numeroon. Vastaaja taisi huomata epäröintini, koska hän selitti: ”Ei enää emännän kanssa pärjätty maalla, piti siksi muuttaa tänne kaupunkiin. Mutta välivarastohan tämä on ennen hautuumaata.”

Vaikka puhelusta on kulunut toistakymmentä vuotta, se ei ole unohtunut. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan, että elämän viimeiset vuosikymmenet tai vuodet eletään kuin välivarastossa ennen loppusijoituspaikkaa. Jos niin käy, kaikki ei ole yhteiskunnassamme kunnossa.

Toimittaja Ritva Liisa Snellman kirjoitti keväällä Helsingin Sanomissa: ”Olen lukenut kaksi valtioneuvoston kanslian julkaisemaa ikäraporttia ja tiedän, että eläkeläisen ja ongelmajätteen ero ei ole suuri.” (HS 11.3.2012) Jos eläkeläinen on pois heitettävä taakka, arvomme eivät ole kohdallaan. Jotain on silloin yhteiskunnassamme vialla.

Ovatko vanhukset yhteiskunnassamme vain välivarastoitua ongelmajätettä ennen loppusijoituspaikkaa, hautausmaata? Tämä kysymys mielessäni nostan näiden neuvottelupäivien avauksessa esille kolme raamatunkohtaa. Ne kertovat samalla kristillisestä ihmiskäsityksestä.

Ensinnä: ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.”(1 Moos. 1:27)

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan luoma ja siksi arvokas. Koska ihminen on Jumalan luoma ja rakastama, kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Jos heitä mitataan suorituskyvyn, lahjakkuuden tai luonteen mukaan, he voivat olla tavattoman erilaisia. Mutta yhdessä asiassa he ovat samanlaisia: Jumala on luonut heidät lapsikseen. Siksi jokaista ihmistä on kohdeltava veljenä ja sisarena, jolla Jumalan silmissä on sama arvo kuin minullakin.

Ihmisen arvo ei perustu ikään eikä sosiaaliseen asemaan. Vanhusta tulee kohdella ihmisarvoisesti kaikissa hänen elämänvaiheissaan. Myös vanhuksen ihmisarvo on luovuttamaton. Tätä perusarvoa on pidettävä jatkuvasti esillä. Enää se ei tunnu olevan itsestäänselvyys. Yhä uudelleen on muistutettava Katekismuksen opetuksesta, jonka mukaan jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas.

Toiseksi:”Poikani, huolehdi isästäsi, kun hän vanhenee, äläkä ikipäivänä tuota hänelle murhetta. Jos hänen ymmärryksensä heikkenee, ole pitkämielinen, älä halveksi häntä, kun itse olet parhaissa voimissasi.”(Sir. 3:12-13)

Yhteiskunnassamme on vallalla oleva nuoruutta ihannoiva kulttuuri. Vanhuutta ja elämän päättymistä ei haluta tunnistaa eikä valmistautua siihen. Siksi koko käsitteestä ”vanhuus” ei sovi puhua. Kukaan ei halua olla vanhus. Haetaan korvaavaa ilmaisua kuten ”seniori”, ”ikääntyvä” tai ”ikäihminen.”

Vanhuuden määrittämiseksi ei ole olemassa yhtä yleispätevää ikärajaa. Ihmisen määritteleminen vanhaksi on aikaan ja paikkaan sidottu. Vanhuus ikäjaksona ei ole homogeeninen, se koskee eri-ikäisiä ihmisiä, joiden terveys, toimintakyky tai sosiaaliekonominen asema on erilainen. Vanhuus on aina kokemuksellinen asia. Vanhuuteen liittyy usein toimintakyvyn heikkeneminen ja sen myötä avun tarve. Vanhuksilla on oikeus huolenpitoon ja hoivaan. Siirakin kirjan neuvoma kunnioittava kohtaaminen on oikeaa asennoitumista vanhukseen.

Kolmanneksi: ”Nouse harmaapään edessä, anna arvo vanhukselle ja pelkää ja kunnioita Jumalaasi.”(3. Moos. 19:32)

Ikuista nuoruutta ihannoiva aika unohtaa, ettei vanhuus ole sairaus, ei yhteiskunnallinen ongelma eikä pelottava ja surullinen vaihe ihmiselämässä. Vanhuksilla on paljon inhimillistä pääomaa ja osaamista. Vanhuksilla on paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle ja nuoremmille sukupolville. Tätä tulee arvostaa ja tarjota mahdollisuus käyttää tätä arvokasta kokemusta sekä vanhusten omaksi rakennukseksi että lähimmäisten parhaaksi. Kuinka usein vanhustyössä voikaan kokea todeksi sen, että antaessaan saa.

Kirkon vanhustyön strategiassa todetaan: ”Kirkon vanhustyö edistää kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta myönteistä suhtautumista vanhenemiseen ja työskentelee vanhusten arvostuksen nostamiseksi. Kirkko haluaa olla rakentamassa sukupolvien välistä ymmärrystä. Vanhuksilla on tärkeä tehtävä kristillisen tradition siirtämisessä tuleville sukupolville. Vanhusten hengellisen elämän hoitaminen, tuen, avun ja yhteisyyden tarjoaminen on yksi seurakuntien perustehtävistä.”

Hyvät neuvottelupäivien osanottajat. Ympäröivä yhteiskunta nostaa esille nuoruuteen ja hyödyllisyyteen, työhön ja tuottavuuteen liittyviä arvoja. Vanheneminen on inhimillisesti katsoen ulkoista luopumista ja moni vanhus kokee itsensä arvottomaksi. Sen vuoksi on yhä uudelleen muistutettava, että jokainen ihminen on ikään katsomatta ainutlaatuinen ja arvokas. Ihmisarvo on ehdoton, jakamaton ja kaikille yhtäläinen. Jokaisella on iästään riippumatta oikeus huolenpitoon ja hoivaan. Ja jokaisella on myös annettavaa yhteiskunnalle.

Seppo Häkkinen