Luento Jumalansynnyttäjän suojeluksen V kansainvälisessä konferenssissa 14.10.2014 Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa Helsingissä

"Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa, eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää ihmisen vastaiselle elämälle, kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudesta saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne. Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne."

Näin lausuu nuorin veli Aljosa tunnetun venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovitš Dostojevskin teoksessa Karamazovin veljekset. Aljosan ajatukseen on kiteytetty olennaisin perheen ja kristillisen kasvatuksen merkityksestä koko ihmiselämälle.

Seuraavassa tarkastelen kristillistä kasvatusta sekä laajemminkin uskontokasvatusta Suomessa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispana teen sen luonnollisesti luterilaisesta, oman kirkkoni näkökulmasta. Otan esille neljä eri asiakokonaisuutta: luterilainen kirkko kasvattavana kirkkona, kristillinen kotikasvatus, seurakuntien kasvatustoiminta sekä yhteiskunnan uskontokasvatus.

1. Kasvattava kirkko

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kasvattava kirkko. Lähtökohtana on ensinnä Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky, jonka mukaan Jeesus käski kastamalla ja opettamalla tehdä kaikki opetuslapsikseen (Matt. 28:18-20). Toinen lähtökohta on Markuksen evankeliumin niin sanottu lasten evankeliumi, jossa Jeesus opettaa: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä” (Mark. 10:13-16).

Kirkon kasvatustoiminta on pohjimmiltaan kasteopetusta. Kirkko on aina halunnut opettaa kastettuja tai heitä, jotka pyrkivät kasteelle. Erityisesti luterilainen kirkko on kasvatuksen keinoin pyrkinyt johdattamaan kansamme jäseniä sisälle uskonelämään. Taustalla on reformaation ajatus siitä, että jokaisen on itse saatava kuulla ja lukea Jumalan sanaa omalla äidinkielellään. Se johti paitsi kansankieliseen jumalanpalveluselämään ja Raamattujen kääntämiseen, myös kansanopetuksen syntymiseen ja kristillisen kasvatuksen painottumiseen. Tätä varten syntyivät katekismukset, joissa ilmaistiin kristillisen uskon ydinasiat tiiviisti.

Koti on pieni seurakunta, joten kotien kristillinen kasvatus on aina ollut tärkeä kirkkomme korostus. Luterilaisesta perinteestä johtuen kasvattava työtapa on vahva myös seurakuntatyössä. Kasteensa perusteella lapsella on oikeus kristilliseen kasvatukseen niin kotona kuin seurakunnassa. Kasteen yhteydessä lapsi saa tavallisesti kaksi kummia, joiden erityisenä tehtävänä on huolehtia lapsen kristillisestä kasvatuksesta.

Kasvattavan kirkon periaate on saanut myös seurakuntalaisten arvostuksen. Seurakuntalaisten odotukset ja toiveet seurakunnallista lapsi- ja nuorisotyötä kohtaan ovat suuret. Kristillisen kasvatuksen työalat ovat suomalaisten mielestä kirkon työmuotojen tärkeyslistan kärjessä. Tärkeää on suomalaisten mielestä myös se, että kirkko opettaa oikeita elämänarvoja lapsille ja nuorille.

Kaikkien kaikkiaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa on pidettävä lapsi- ja nuorisoystävällisenä sekä lapsi- ja nuorisotyötä arvostavana. Kasvatus on kirkkomme vahvuus, mitataan kirkkomme toimintaa ja elämää millä mittarilla tahansa.

2. Kristillinen kotikasvatus

Lapsen hyvän elämän lähtökohta on koti ja perhe. Kodin merkitys kristillisen uskon syntymisessä ja tradition siirtämisessä on keskeinen. Kodin antamaa hengellistä perustaa ja kristillistä kasvatusta ei voi korvata. Siellä luodaan perusta koko tulevalle elämälle, myös hengelliselle elämälle. Siksi yhteiskunnassa on tärkeää kaikin tavoin vahvistaa avioliiton ja perheen asemaa ja tukea niiden kestämistä ja hyvinvointia. Kirkolla on tarjottavana kodeille koeteltu ja hyväksi havaittu kristillinen arvomaailma.

Kristillinen usko kulkee sukupolvien ketjussa. Isoäitien rukoukset ovat seuranneet siunaten lasten elämää, yhdessä luettu iltarukous tai veisattu virsi kantaa elämän kaikissa vaiheissa. Vanhastaan kodeissa on opetettu lapsille aamu-, ilta- ja ruokarukoukset, eletty kirkkovuoden rytmissä juhla-aikoineen ja johdatettu lapset seurakuntaelämään. Valitettavasti viime vuosikymmeninä tämä traditio on murtunut. Aivan viime vuosien aikana kasteiden määrä on vähentynyt (vuonna 2013 syntyneistä kastettiin luterilaisen kirkon jäseniksi 75,2 %, kymmenen vuotta aiemmin luku oli 87 %) ja kotien kristillinen kasvatus heikentynyt. Taustalla vaikuttaa monia eri tekijöitä. Ylipäänsä vanhempien kasvatuksellinen ote on ohentunut. Vanhempien kiireisyys ja väsymys, lisääntynyt moniarvoisuus ja julkisuudessa levinneen uskontokielteisen ilmapiirin tuottama epävarmuus heikentävät kristillisen kasvatuksen antamista.

Viime aikojen kehitys on erityisen huolestuttavaa. Asian vakavuutta lisää se, että kristillinen kotikasvatus periytyy. Ne jotka ovat sitä saaneet, jatkavat perinnettä uusille sukupolville. Vastaavasti kristillistä kasvatusta vaille jääneet eivät halua sitä opettaa lapsilleen tai ovat neuvottomia kristillisen kasvatuksen kanssa. Kotien kristillinen kasvatus on kiireellisimpiä ja tärkeimpiä alueita, joihin kirkoissamme – rohkenen tarkoittaa kaikkia kristillisiä kirkkoja – on tartuttava voimakkaasti. Teema perheestä ja kristillisestä kasvatuksesta on paitsi ajankohtainen, myös kirkkojen tulevaisuuden kannalta hyvin tärkeä.

Monissa Suomen luterilaisissa seurakunnissa on tilanteeseen havahduttu ja ryhdytty toimenpiteisiin. Esimerkiksi Helsingissä on käynnissä Pienelle parasta –hanke, jossa seurakunnan jäsenrekisterin perusteella otetaan yhteyttä postitse koteihin ennen kastetta sekä lapsen täyttäessä 3 ja 5 vuotta. Kotiin lähetetään materiaalia avuksi kristilliseen kasvatukseen (musiikkia ja kirjallisuutta). Aineistossa pyritään saamaan uskonnollinen kieli ymmärrettäväksi ja kannustetaan keskustelemaan ja vastaamaan lapsen hengellisiin kysymyksiin. (www.pienelleparasta.fi). Malli on leviämässä myös muille paikkakunnille.

3. Seurakuntien kasvatustoiminta

Viikoittain seurakuntatyössä kohdataan satoja tuhansia tyttöjä ja poikia sekä heidän perheitään. Toiminta on laajaa ja kattavaa sekä maantieteellisesti että ikäryhmittäin. Peruslähtökohtana on kristillinen usko ja siitä nousevat arvot, pedagoginen osaaminen sekä kasvatuskumppanuus perheen kanssa. Tavoitteena on lapsen ja nuoren kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja kasvun tukeminen.

Kirkon varhaiskasvatukseksi kutsutaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa pienten lasten (pääsääntöisesti alle kouluikäisten) ja heidän perheidensä tai läheistensä kanssa. Työmuotoja ovat muun muassa pyhäkoulut ja päiväkerhot. Seurakuntien perhekerhot palvelevat kotien tukena (perhekerhoihin osallistui vuonna 2013 noin 1 100 000 osallistujaa), samoin on hyödynnetty myös internetin ja sosiaalisen median mahdollisuuksia (ks. www.lastenkirkko.fi).

Tyttö- ja poikatyössä järjestetään kerhoja, retkiä ja leirejä. Myös seurakuntien partiotoiminta on merkittävää. Seurakuntien retkillä ja leireillä oli vuonna 2013 noin 280 000 tyttöä ja poikaa.

Rippikoulu on olemukseltaan kasteopetusta. Vuonna 2013 rippikoulun kävi 82,6 % kaikista 15 vuotta täyttäneistä. Rippikoulun kesto on puoli vuotta ja se sisältää 80 opetustuntia. Valtaosa rippikouluista sisältää noin viikon mittaisen leirijakson. Rippikoulusta, konfirmaatiosta ja isostoiminnasta on vuosikymmenten myötä kehittynyt osa suomalaista nuorisokulttuuria. Rippikoulun asemasta kertoo se, että rippikoulun käyneiden osuus 15 vuotta täyttäneistä nuorista on suurempi kuin keskimääräinen kirkkoon kuuluminen. Vuosittain lähes 1000 suomalaisnuorta liittyy luterilaiseen kirkkoon rippikoulun yhteydessä.

Nuorille itselleen erityisesti leirimuotoinen sosiaalinen elämä, toisiin nuoriin tutustuminen ja yhdessä oleminen ovat keskeisiä motiiveja rippikouluun osallistumiselle. Rippikoulun suosiota Suomessa selittääkin osin se, että nuoret viihtyvät rippikoulussa. Rippikoulun jälkeiseen isoskoulutukseen osallistuu noin puolet rippikoulun käyneistä (vuonna 2013 noin 25 000 nuorta).

Kirkon kasvatustyön tärkeimpiin kumppaneihin kuuluvat koulut ja oppilaitokset. Kirkko pyrkii olemaan läsnä siellä, missä lapset ja nuoret toteuttavat arkielämän kutsumustaan. Seurakunnan työntekijät tekivät vuonna 2013 lähes 80 000 vierailua koteihin, päivähoidon yksiköihin sekä kouluihin ja oppilaitoksiin.

Seurakuntatyössä olevista työntekijäryhmistä lapsi- ja nuorisotyöntekijät ovat suurin ryhmä. Pelkästään koulutettuja, ammattitaitoisia lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä luterilaisella kirkolla on yhteensä noin 4000. Heidän lisäkseen tulevat muut työntekijät, kuten papit, jotka ovat mukana kasvatustyössä. Lisäksi kirkon lapsi- ja nuorisotyössä toimii vapaaehtoisina ohjaajina yli 30 000 henkeä.

Lapsi- ja nuorisotyöhön panostaneessa kirkossamme on 2000-luvulla herätty nuorten aikuisten tuomaan haasteeseen. Yhteiskunnassa nuoruus on pidentynyt ja oman perheen muodostaminen siirtynyt yhä myöhemmäksi. Samanaikaisesti uskonnosta ja sen harjoittamisesta on tullut yksityisempää. Kirkko nähdään enemmän palveluorganisaationa kuin yhteisönä. Uutena ilmiönä myös Suomessa nostaa päätään uusateistinen, vahvasti uskonto- ja kirkkokriittinen suuntaus.

Myös aikuistuvien suhde hengellisyyteen ja uskontoon on murroksessa: perinteiset uskonnollisuuden muodot antavat tilaa uudenlaiselle henkisyydelle ja hengellisyydelle. Usko muuttuu aiempaa henkilökohtaisemmaksi valinnaksi. Näyttää myös siltä, että nuoret eivät halua luokitella itseään jonkin uskonnollisen järjestelmän seuraajaksi, vaan määrittelevät identiteettinsä avoimemmin. Kehitystä ruokkii uskonnollisten instituutioiden merkityksen ohentuminen. Kirkon jäsenyyttä ei välttämättä nähdä omalle kristillisyydelle välttämättömänä tekijänä. Tämä kehitys on haastanut perinteisen seurakuntien kasvatustyön.

4. Yhteiskunnan uskontokasvatus

Kotien kristillisen kasvatuksen ja seurakuntien lapsi- ja nuorisotyön lisäksi Suomessa on uskontokasvatusta sekä päivähoidossa että kouluissa. Yhteiskunta on katsonut uskontokasvatuksen niin tärkeäksi, että päivähoidon varhaiskasvatussuunnitelmassa on uskonnollis-katsomuksellinen orientaatio. Peruskoulussa ja lukiossa annetaan oppilaan oman uskonnon opetusta. Niinpä esimerkiksi ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat saavat opiskella oman kirkkonsa uskon perusteita. Yhteiskunnan uskontokasvatus on linjassa kirkon opetuksen kanssa, mutta se ei tähtää uskon synnyttämiseen tai vahvistamiseen, vaan uskonnolliseen yleissivistykseen ja ihmisenä kasvamiseen. Kirkko tekee työtä myös ammatillisissa oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa, yliopistoissa ja aikuiskoulutuskeskuksissa, vaikka niissä ei ole varsinaista uskonnonopetusta. Toiminta on pikemminkin sielunhoitoa, opiskelijoiden tukemista heidän elämänkysymyksissään.

Viime aikoina ovat voimistuneet äänet siitä, että niin uskonnonopetus kuin muukin uskontoon liittyvä toiminta (juhlat, päivänavaukset, yhteistyö seurakunnan kanssa) tulisi kouluista poistaa. Koko yhteiskunnan antama nykyinen uskontokasvatus on asetettu kyseenalaiseksi. Opetushallitus on juuri päivittänyt ohjeensa koulujen uskonnollisista tilaisuuksista. Ne turvaavat suomalaisen kulttuuriperinnön säilymisen (esimerkiksi suvivirren laulamisen koulun kevätjuhlassa), korostavat suvaitsevaisuutta sekä ottavat huomioon uskonnonvapauden.

Koululla ja kirkolla on erilainen opetustehtävä. Koulun tehtävä on tarjota oppilaille voimassa olevaan opetussuunnitelmaan pohjautuva monipuolinen yleissivistys, joka antaa aineksia myös maailmankatsomukselliseen pohdintaan. Kirkko puolestaan antaa kasteopetusta ja ohjaa jäseniään kasvamaan kristittyinä. Koulu ja kirkko eivät kilpaile keskenään, vaikka kummankin pyrkimykset ovat samansuuntaiset: tukea lasten ja nuorten kasvua vastuullisiksi ja maailmaa monipuolisesti tunteviksi aikuisiksi.

Yksikin hyvä muisto

Palaan vielä Dostojevskin romaanihenkilön, Karamazovin veljesten Aljosan ajatukseen lapsuuden muistoista: "Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne."

Tämän arvokkaan muiston on ehkä antanut isoäiti, ehkä oma äiti tai kummi. Se voi olla käynti kirkossa, yhdessä opeteltu rukous tai yhdessä veisattu virsi.

Kristillisen kirkon tulevaisuuden kannalta kasvatus on ratkaisevan tärkeää. Siksi kristilliseen kasvatukseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Mutta kyse ei ole vain kirkosta yhteisönä ja organisaationa. Vielä tärkeämpää on se, että jokainen lapsi saisi kuulla evankeliumin sanoman hyvästä Jumalasta sekä oppisi luottamaan ja turvautumaan häneen. Tällainen muisto, kokemus rakastavasta Jumalasta, voi joskus olla elämän pelastus. Ja ennen kaikkea: usko Jeesukseen Kristukseen vie kerran iankaikkiseen elämään. Siksi on tärkeää kuulla, mitä Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.”