Ihmisten ja yhteisöjen turvallisuus – seurakuntien haaste - Puheenvuoro Valtakunnallisessa harvaan asuttujen alueiden turvallisuusseminaarissa 29.1.2013 Itä-Suomen aluehallintovirastossa

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on läsnä kaikkialla maassamme, myös harvaan asutuilla alueilla. Se on läsnä ensinnäkin jäsenissään, joita on Hangosta Utsjoelle. Toiseksi kirkko on läsnä alueellisen ns. parokiaalisen periaatteen vuoksi. Seurakunnat kattavat koko maamme alueen kuntien tavoin, tai ehkä historiallisesti katsottuna pitäisi sanoa päinvastoin. Kolmanneksi kirkon läsnäolo johtuu sen asemasta julkisyhteisönä. Se on sitoutunut palvelemaan koko sitä yhteisöä, jonka alueella se toimii. Neljänneksi kirkon läsnäolo perustuu tehtävään julistaa Jumalan sanaa ja edistää lähimmäisenrakkautta. Ne johtavat seurakunnan toimimaan ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden parantamiseksi rajoja tai ehtoja asettamatta.

Kirkko on siis läsnä myös harvaan asutuilla alueilla. Seurakunnat ovat joutuneet siellä kohtaamaan saman muutoksen kuin muutkin toimijat. Tilannetta ovat synkistäneet epävarma tulevaisuus, työpaikkojen ja väestön väheneminen sekä ikärakenteen muuttuminen. Huoli yhteiskunnallisesta jakautumisesta sekä eriarvoistumis- ja syrjäytymiskehityksestä on lisääntynyt. Seurakuntien kohdalla lisätekijänä on kasvanut kirkosta eroaminen, joskin harvaan asutuilla alueilla se on huomattavasti kaupunkiseutuja vähäisempää.

Kiteytän seurakuntien haasteet harvaan asuttujen alueiden turvallisuuden edistämisessä kolmeen asiaan: yksilön sisäinen turvallisuus, seurakuntien perustyö ja yhteistyö.

1. Yksilön sisäinen turvallisuus

Turvallisuus sisältää kaksi ulottuvuutta, objektiivisen ja subjektiivisen turvallisuuden. Objektiivista turvallisuutta voi mitata esimerkiksi avun saannin kestolla, poliisi- ja pelastustoimen toimintavalmiusajoilla tai rikosten määrällä. Ihmisen subjektiivinen turvallisuus eli turvallisuuden tunne on aina yksilöllinen. Toki sitäkin voi mitata ja tutkia, mutta se voi muuttua, vaikka objektiivinen turvallisuus olisi säilynyt ennallaan.

Sisäisen turvallisuuden ohjelma on erinomainen esimerkki siitä, miten suomalaisessa yhteiskunnassa pyritään turvallisuuden lisäämiseen. Mutta pitäisikö meillä olla sisäisen turvallisuuden ohjelman lisäksi myös jokaisen yksilön oma sisäisen turvallisuuden ohjelma? Terveet elämänarvot ja tasapainoinen sisäinen elämä vahvistavat turvallisuuden tunnetta ulkoisesta tilanteesta riippumatta. Se on myös vahva tekijä syrjäytymisen ehkäisemisessä.

Yksilön sisäisen perusturvallisuuden pohja luodaan jo lapsuudessa. Hoiva ja huolenpito, hyväksytyksi tuleminen sekä yhteisöön kuuluminen ovat keskeisiä tekijöitä. Pohjimmiltaan on kysymys siitä, millaiset arvot ohjaavat elämää. Mikä on se perusta, jolle yksilön elämä rakentuu? Mihin ihminen turvautuu, kun epävarmuus ja turvattomuus iskevät?

Kirkon perustehtävä on julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi (KL 1:2). Evankeliumin sanoma vahvistaa yksilön sisäistä turvallisuutta. Se antaa toivon näköaloja ja luottamusta siihen, että kolmannen sisäisen turvallisuuden ohjelman otsikko ”turvallisempi huominen” voi olla totta.

Kirkko on ollut vuosisatojen ajan suomalaisessa yhteiskunnassa vahva arvokasvattaja. Tässä on seurakuntien tärkeä tehtäväkenttä yhä edelleen. Terveiden elämänarvojen ja -tapojen edistäminen, lähimmäisenrakkauden juurruttaminen sekä vastuuseen opettaminen itsestä ja toisista lisäävät turvallisuutta niin yksilön itsensä kuin koko yhteisön elämässä.

Viime vuosikymmenien kehitys on erityisesti harvaan asutuilla seuduilla särkenyt tai ainakin muuttanut perinteisiä paikallisyhteisöjä. Se on luonut turvattomuutta ja epävarmuutta. Paikallisyhteisöjen tukeminen on hyvinvoinnin ja turvallisuuden kannalta ratkaisevan tärkeää. Sitä haluan korostaa. Siitä ovat vastuussa niin suurten yksiköiden päättäjät ja vastuunkantajat kuin paikallisyhteisöjen jäsenet ja asukkaat.

Maaseudulla ollaan usein arjen sankareita. Yhteisvastuu on arkipäivää siellä, missä muita turvatakuita ei ole tai turvallisuuspalvelut ovat kaukana. Yhteisen vastuun kantaminen tulee esille mielenkiintoisella tavalla Yhteisvastuukeräyksessä. Keräystulokseltaan parhaimmat seurakunnat jäsentä kohden ovat pieniä maaseutuseurakuntia. Mikkelin hiippakunnan kärki viime vuonna oli Suomenniemi, Puumala, Parikkala, Rautjärvi ja Pertunmaa, siis kaikki harvaan asutuilta alueilta.

Yhteisöllisyys on usein vahvinta siellä, missä ihmiset oikeasti tarvitsevat toisiaan. Kun välimatkat ovat pitkiä, palvelut vähissä ja ollaan enemmän luonnonvoimien armoilla, on luontevaa pitää yhteyttä naapureihin ja välittää lähimmäisestä. Kylissä kannetaan sosiaalista vastuuta toinen toisestaan. Monin paikoin kylätoiminta ja yhteishenki ovat elpyneet ja lisänneet turvallisuutta. Seurakuntien tehtävä on tukea tätä kehitystä. Se on samalla paikallisyhteisöjen vahvistamista. Se on suorastaan välttämätöntä, sillä viranomaiset eivät pysty hoitamaan sosiaalisen kanssakäymisen tarpeita.

Yksinäisyys on monien selvitysten mukaan vanhusten suurin ongelma. Mieleeni on jäänyt viime syksyltä radiouutiset, jossa vanhusten köyhyydestä puhuttaessa haastateltava sanoi: ”Kaikkein kauheinta on se yksinäisyys.” Samoin se on yllättävän iso ongelma nuorten keskuudessa. Nuorten määritelmä syrjäytymisestä on, että yksinäinen on syrjäytynyt. Harvaan asutuilla seuduilla yksinäisyys usein vielä korostuu ja luo turvattomuuden tunnetta. Seurakunnilla riittää yksinäisyyden torjumisessa työsarkaa, mutta siihen tarvitaan naapureita, ystäviä, sukulaisia ja kolmannen sektorin toimijoita.

2. Seurakuntien perustyö

Edellä olen viitannut niihin muutoksiin, joiden keskellä myös seurakunnat elävät. Ne vaikuttavat suoraan seurakuntien toimintaedellytyksiin harvaan asutuilla alueilla. Jäsenmäärän väheneminen heikentää seurakuntien taloutta. Se puolestaan johtaa toiminnan, henkilöstön ja toimipaikkojen supistumiseen. Tosin tässäkin asiassa toteutuu sananlasku: ”Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.” Muutos pakottaa seurakunnat etsimään uudenlaisia toimintatapoja, turvautumaan entistä enemmän jäseniinsä, lisäämään vapaaehtoista vastuunkantamista ja vahvistamaan jäsenten sitoutumista. Parhaimmillaan muutos saa aikaan sen, että palveluja tarjoavasta organisaatiosta tulee toisistaan vastuuta kantavien yhteisö.

Suomessa seurakuntien ja kuntien historia on nivoutunut vankasti toisiinsa. Nykyisten kuntien ja seurakuntien rajojen määräytyminen juontaa juurensa 1700-luvun lopulle. Silloin valtaosa seurakuntakokonaisuuksista oli muotoutunut. Tuolloin maassamme oli 429 seurakuntaa. Sen jälkeen perustettiin uusia seurakuntia välillä nopeammassa ja välillä hitaammassa rytmissä. Enimmillään seurakuntia oli hiukan yli 600. Nyt niitä on 430, siis saman verran kuin 1700-luvun lopulla. Kaari suurista seurakunnista pienten seurakuntien kautta takaisin suuriin seurakuntiin on umpeutunut. Sama koskee myös kuntia, joissa tosin kehitys kohti suurempia yksiköitä on alkanut seurakuntia aiemmin. Erityisesti 2000-luvulla yhteiskunnan rakenteiden muutos on ollut rajua. Muutos näkyy esimerkiksi omassa hiippakunnassani selvästi. Siihen kuului vielä viime vuoden lopussa 49 seurakuntaa, nyt vuoden vaihteen jälkeen 40. Vuosikymmenessä on Mikkelin hiippakunnan seurakuntien lukumäärä vähentynyt 22 seurakunnalla.

Kuntien ja seurakuntien rakennemuutoksesta johtuen on kirkolliskokouksen käsittelyssä esitys, jonka mukaan kaikkien seurakuntien tulisi kuulua tulevaisuudessa seurakuntayhtymiin. Ne olisivat riittävän suuria yksiköitä huolehtimaan siitä, että varsinainen seurakuntatyö voisi tapahtua pienissä yksiköissä. Tässä mallissa nostetaan rakenteita tai kokoa tärkeämmäksi seurakuntaelämän turvaaminen lähellä seurakuntalaisia. Tavoitteena on taata se, että myös tulevaisuudessa kirkko on läsnä kaikkialla maassamme, myös harvaan asutuilla alueilla.

Kaiken kaikkiaan seurakunta on normaalilla perustoiminnallaan vahva toimija. Esimerkiksi Itä-Suomessa Kuopion ja Mikkelin hiippakuntien alueilla työskentelee noin 1940 työntekijää varsinaisessa seurakuntatyössä, lisäksi tulevat hautausmaatyöntekijät, kiinteistötyöntekijät sekä hallintotyötä tekevät. Kaikkiaan seurakuntien palveluksessa näissä hiippakunnissa on yli 4400 henkilöä. Tietenkään he kaikki eivät työskentele harvaan asutuilla alueilla, mutta tämä esimerkki osoittaa seurakuntien työn laajuutta. Lisäksi mainittuihin lukuihin olisi lisättävä tuhansiin nouseva vapaaehtoistyöntekijöiden joukko.

Kirkkojärjestyksen mukaan jokaisessa seurakunnassa tulee olla diakonian virka (KJ 6:9). Lähimmäisenrakkaus ei ole kristillisyyteen päälle liimattua koristetta, jolla kirkko yrittää perustella olemassaoloaan. Diakonian velvoite nousee uskomme perusteista. Diakonia ei ole pelkästään viranhaltijoiden vastuulla. Kirkkojärjestyksen mukaan ”Seurakunnan ja sen jäsenen tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta” (KJ 4:3). Mikä vaikutus vaikkapa maaseudulla asuvien turvallisuuden tunteeseen on sillä, että seurakunnan diakoniatyöntekijä käy säännöllisesti kotikäynnillä tai seurakunnan toimintapiiri kokoontuu viikoittain kylällä kiertäen kodista toiseen?

Yhtenä konkreettisena esimerkkinä kerron serkustani. Hän toimii Puumalan seurakunnan seurakuntamestarina. Virkansa puolesta hän tuntee hyvin paikkakunnan ja sen asukkaat ja heidän elämäntilanteensa. Päivätyönsä ohella hän on ollut mukana Puumalassa palokuntatoiminnassa yli 30 vuotta, nyt yksikön johtajana. Hän päivystää joka neljäs viikko virka-ajan ulkopuolella. Hän on ensivasteyksikön esimies sekä yksi niistä maamme kolmesta pelastussukeltajasta, jotka eivät ole pelastuslaitoksen palveluksessa. Lisäksi hän toimii vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa. Tämä esimerkkini on melko harvinainen, mutta ei suinkaan ainutlaatuinen. Seurakuntien työntekijät ovat paikkakunnillaan mukana monin tavoin turvallisuuden edistämisessä. Eniten heitä varmaan on erilaisissa kriisiryhmissä.

Kirkolla ja seurakunnilla on kriisitilanteissa oma tehtävänsä hoidettavana. Tämä tulee esille Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (Valtioneuvoston periaatepäätös 16.12.2010). Silti ei pidä unohtaa normaalioloissa seurakuntien toimintaa. Hoitamalla varsinaisen perustehtävänsä mahdollisimman hyvin seurakunta toimii samalla paikkakunnan asukkaiden kokonaisvaltaisen turvallisuuden tukijana. Siksi on valitettavaa, ettei esimerkiksi muutaman vuoden takaisessa tilanneraportissa Turvallisuus harvaan asutuilla alueilla (Sisäasiainministeriön julkaisuja 20/2009) seurakuntien toimintaa tuoda esille lainkaan.

3. Yhteistyö

Jokaisessa sisäisen turvallisuuden ohjelmassa ja niiden myötä syntyneissä raporteissa korostetaan yhteistyön merkitystä. Se onkin tärkeää, sillä suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on niin viranomaisyhteistyö kuin ylipäänsä eri toimijoiden yhteistyö. Seurakuntien näkökulmasta tämä on myönteistä.

Yhteistyöhakuisuus on kirkolle selkeä strateginen valinta. Kirkko on läsnä kaikkialla maassamme. Yhteistoiminnan luominen kirkon ja muiden yhteisöjen, organisaatioiden ja instituutioiden välille on sen vuoksi keskeinen strateginen tavoite. Harvaan asuttujen alueiden hyvä ei rakennu ilman yhteistyötä. Turvallisuuden ylläpitäminen liittyy kiinteästi maaseudun elinvoimaisuuteen ja asukkaiden hyvinvointiin. Se on kaikkien yhteinen tehtävä.

Valtion, kunnan, seurakunnan ja kolmannen sektorin toimijoiden tehtävät ovat erilaiset, mutta ne toimivat samalla maantieteellisellä alueella. Ne palvelevat samoja ihmisiä ja heistä muodostuvaa yhteisöä. Yhteistyöllä voidaan löytää sellaisia tapoja toimia, että ihmisiä voidaan palvella entistä paremmin, usein myös samalla tehokkaammin ja taloudellisemmin kuin ilman yhteistyötä. Varsinkin maaseudulla yhteistoiminta on luontevaa yhteisöjen koon ja tuttujen henkilösuhteiden vuoksi.

Seurakunnille on haaste nähdä yhteistyön tarpeellisuus varsinkin silloin, kun omat resurssit heikkenevät. Vaarana on kääntyä sisäänpäin. Pikemminkin juuri silloin on avauduttava ulospäin ja etsittävä yhteistyötä päämääränä ihmisten ja yhteisön hyvä. Tällaisessa asennemuutoksessa on vielä paljon tehtävää. Tavoitteena tulisi olla yksittäisten hankkeitten sijasta strateginen kumppanuus.

Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa Turvallisempi huominen nostetaan vahvasti esille syrjäytymisestä johtuvat turvallisuushaasteet. Esille tulevat köyhyyteen, huono-osaisuuteen, taloudellisiin ongelmiin, päihteisiin ja nuorten elämänhallintaan liittyvät kysymykset. Nämä ovat niitä alueita, joilla myös seurakunnat toimivat aktiivisesti. Tässäkin kohtaa on yhteistyön paikka. Toki sitä monin paikoin jo tehdäänkin hyvin paljon.

”Kun hämähäkkien verkot yhtyvät, ne sitovat leijonan”, tietää etiopialainen sananlasku. Harvaan asutuilla alueilla mikään toimija ei pysty yksin huolehtimaan turvallisuudesta. Siksi tarvitaan yhteistä verkkoa, johon jokainen kutoo oman lankansa. Yhdessä niistä tulee vahva turvaverkko. ”Kun hämähäkkien verkot yhtyvät, ne sitovat leijonan.”

Seppo Häkkinen