Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.” (Gal. 1:3, vuoden 1938 KR) Tämän apostolisen tervehdyksen myötä tahdon tervehtiä teitä sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa. Lausun myös parhaimmat kiitokset kutsusta vierailla Mikkelin rauhanyhdistyksessä ja tutustua sen toimintaan.

Vierailuni ajankohta on hyvin osuva. Nimittäin viime aikoina on julkisuudessa keskusteltu vilkkaasti herätysliikkeiden ja kirkon suhteista. Tämä keskustelu on koskettanut myös vanhoillislestadiolaista liikettä. On esitetty näkemyksiä, joiden mukaan herätysliikkeet ovat saaneet liian voimakkaan aseman kirkossa. On myös esitetty, että kirkko syrjii herätysliikkeitä tai päinvastoin väitetty herätysliikkeiden olevan ”käenpoikia” kirkossa. Ajankohtaisuutta lisää se, että useat herätysliikkeet käyvät sisäistä keskustelua, osin kipeistäkin kysymyksistä. Tämäkin koskee lestadiolaisuutta.

Minussa kirkon ja herätysliikkeiden asettaminen vastakkain herättää kysymyksiä. Mitä tarkoitetaan kirkolla? Herätysliikkeet ovat osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja sen elämää. Siksi viime aikojen kriittisyys herätysliikkeitä kohtaan on mielestäni osunut pääosin ohi maalin.

Monet herätysliikkeet korostavat perinteisiä uskonkysymyksiä ja muun muassa Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen merkitystä. Näin tekee myös lestadiolainen herätysliike. Ei näiden asioiden esillä pitäminen ole kirkossa ongelma, päinvastoin!

Media rakentaa nykyisin draamaa ja etsii konflikteja. Niistä saadaan näyttäviä uutisia ja artikkeleita. Sen sijaan hyvin vähän kiinnostaa se rakentava työ, jota herätysliikkeet ja kristilliset järjestöt koko ajan tekevät seurakunnissa. Olen kiitollinen kirkkomme herätysliikkeiden aktiivisista jäsenistä. Siitä haluan lausua tunnustuksen myös teille, Mikkelin rauhanyhdistyksen jäsenille.

Herätysliikkeet ja kirkolliset järjestöt ovat vuosikymmenten aikana vaikuttaneet merkittävästi kirkossamme. Yhä edelleen ne ovat tärkeä voimavara kirkon työssä. Esimerkiksi monet kirkon nykyisistä työaloista ovat syntyneet järjestöjen kehittäminä ja siirtyneet vähitellen seurakunnan työmuodoiksi.Kristilliset järjestöt ja herätysliikkeet ovat huomattavia maallikkoaktiivisuuden toteuttajia seurakunnissa. Ne tarjoavat vastuullisia tehtäviä ja mielekästä toimintaa. Niiden kautta moni jäsentyy seurakuntaan ja kirkkoon. Seurakuntien aktiivisista jäsenistä suuri osa on myös herätysliikkeiden kannattajia.Erityisen tärkeänä näen herätysliikkeiden ja järjestöjen luoman yhteisöllisyyden. Ne tarjoavat usein suurissa seurakunnissa pieniä yhteisöjä, joissa seurakuntaelämä konkretisoituu. Niistä on löytynyt monille sellainen viiteryhmä, johon voi tuntea samaistuvansa ja kuuluvansa. Hengellisten liikkeiden piirissä löytyy uskon ja elämän malleja. Näin näen ne osana seurakuntaelämää enkä seurakunnan ulkopuolella tai vaihtoehtona olevana toimintana.Historiallisesti monet herätysliikkeet ovat syntyneet protestiliikkeinä kirkkoa kohtaan. Kirkko tarvitsee jatkuvasti sellaista kritiikkiä, joka on kirkkoa rakentavaa ja rakastavaa. Näin toimimalla herätysliike palvelee parhaiten kirkkoa. Tässä tosin on mielestäni tapahtunut ylilyöntejä niin herätysliikkeissä kuin kirkonkin puolella. Mielestäni piispa Olavi Kareksen aforismissa on syvä viisaus: ”Samassa suhteessa kuin kirkon sisäisen, rakentavan opposition merkitys vähenee, kasvaa ulkoa tulevan opposition iskuvoima.”

Kirkon historiaan ja varsinkin suuren enemmistökirkon elämään on aina liittynyt jakautumista erilaisiin hengellisiin ryhmiin. Suomessa tilanne on myönteinen, kun herätysliikkeet ovat pysyneet pääosin kirkon yhteydessä. Toivon näin olevan myös tulevaisuudessa.

Piispan virka on ykseyden virka. Piispojen erityinen vastuu on huolehtia kirkon ykseyden säilymisestä ja vahvistumisesta. Siksi olen pyrkinyt rakentamaan yhteyksiä eri herätysliikkeisiin ja kirkollisiin järjestöihin. Nyt näen tärkeäksi vahvistaa eri tavalla hengellisen elämän puolia painottavien liikkeiden ja kirkon jäsenten keskinäistä luottamusta. Keskusteluyhteyden vaaliminen on keskeistä. Toivonkin, että kirkkomme johdon ja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vuoropuhelu tiivistyisi entisestään. Vain siten voi vahvistua keskinäinen luottamus ja voimme avoimesti käsitellä myös kipeitä kysymyksiä, ovat ne sitten opillisia, eettisiä tai käytännöllisiä. Kirkkomme voi tarjota tukea ja foorumin myös lestadiolaisen herätysliikkeen sisäiselle keskustelulle. Tiedän sille olevan tarvetta ja tahdon rohkaista teitä avoimeen ja rehelliseen keskusteluun.

Kirkkomme haasteet ovat niin suuret, ettei yhteistyölle kirkon sekä herätysliikkeiden välillä ole vaihtoehtoja. Ykseyden vaaliminen kirkon sisällä on tämän hetken keskeisimpiä kysymyksiä. Tavoitteena tulee olla, että toimitaan yhteisessä kirkossa yhteisten päämäärien hyväksi. Sovitettu erilaisuus sopisi myös kirkon sisäisen keskustelun periaatteeksi.

Hyvät sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa. Palaan vielä lopuksi puheeni alkuun. Tervehdin siinä teitä Uuden testamentin kirjeissä usein esiintyvällä apostolisella tervehdyksellä: ”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

Martti Luther toteaa Galatalaiskirjeen selityksessä, että ”näihin kahteen vähäiseen sanaan: armo ja rauha, sisältyy koko kristinusko. Armo antaa synnin anteeksi, rauha tyyntää omantunnon. Synti ja paha omatunto, lain voima ja synnin ota ovat ne kaksi perkelettämme, jotka meitä rääkkäävät. Kristus voitti ja jalkoihinsa tallasi nämä molemmat hirviöt sekä tätä että tulevaa maailmanaikaa silmällä pitäen. Tästä maailma ei tiedä kerrassaan mitään; sentähden se ei voi opettaa mitään varmaa synnin, pahan omantunnon eikä kuoleman voittamisesta. Vain kristityillä on tiedossaan se oikea tapa, jolla tätä oppia on opetettava; sillä he harjoittavat itseään sekä aseistautuvat voittamaan syntiä, epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa. Ja Jumala itse on antanut tämän opetustavan; sitä ei ole keksitty minkään vapaan tahdon, minkään ihmisjärjen eikä -viisauden avulla. Näihin kahteen sanaan – armo ja rauha – siis koko kristinusko sisältyy: armoon syntien anteeksiantamus, rauhaan iloinen ja levollinen omatunto.”

Tätä uskomme ydinsanomaa lestadiolainen herätysliike on tahtonut varjella ja julistaa. Nykyaikana tarvetta sanomalle armosta ja rauhasta on yhä enemmän. Kirkon ja herätysliikkeiden suhteesta puhuttaessa tämä on tärkeintä muistaa. Kaikkien muiden merkittävien asioiden keskellä on muistettava olennaisin. Pahin uhka hyvinvoinnillemme tai tulevaisuudellemme ei ole julkisen talouden kestävyysvaje, Kreikan lainatakuut tai maailmanlaajuinen talouslama. Martti Luther toteaa: ”Jos näet vanhurskauttamisoppi on lamassa, on kaikki lamassa.” Siksi on välttämätöntä niin yksittäiselle kristitylle kuin koko kirkolle yhä uudelleen muistuttaa, että ”Jeesus Kristus on elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kukistanut synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan. Ne eivät voi enää pitää meitä ominaan. Usko Kristukseen siirtää meidät Saatanan kahleista Jumalan valtakunnan vapauteen.” (Katekismus 1999, kohta 15). Armo on sitä, että saa synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Siitä seuraa rauha omassatunnossa. Siksi: ”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

Seppo Häkkinen