”Oli pieni kaupunki, jossa oli vähän asukkaita. Sitä vastaan hyökkäsi mahtava kuningas. Hän saartoi kaupungin ja pystytti piirityslaitteita sen ympärille. Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä. Niinpä minä sanon: Viisaus on parempi kuin voima, mutta köyhän viisautta vähätellään eikä hänen sanojaan kuunnella. On parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajien huutoa. Viisaus on sota-aseita parempi.” (Saarn. 9:13-18)

Tämä oli katkelma Raamatusta, Saarnaajan kirjasta. Kertomus vuosituhansien takaa tuntemattomasta pikkukaupungista ja sen kohtalosta avaa ainakin kolme tärkeää näkökulmaa meidän aikaamme, myös meidän yhteiskuntamme elämään.

Ensimmäinen niistä liittyy sisäiseen vahvuuteen. Kansakunta, kuten muutkin yhteisöt, kestää vain, jos se on sisäisesti riittävän vahva ja ehyt. Pikkukaupunki ei sitä ollut, kun se oli jakautunut eri ryhmiin. Siitä kertoo se, ettei kukaan edes muistanut köyhää miestä. Yhteisössä oli suurta viisautta, jota ei osattu käyttää, koska yhteishenki ja yhteinen tahto puuttuivat. Edes kriisin hetkellä ei löydetty sellaista yksimielisyyttä, joka olisi saanut kaikki käytettävissä olevat voimavarat yhteisen hyvän eteen, itse asiassa koko yhteisön olemassaolon turvaamiseksi. Samalla se kertoi yhteisön eettisestä ja moraalisesta heikkoudesta.

Kansamme on kestänyt vaikeat ajat – kuten sotavuodet ja aineellisen niukkuuden -, kun se on ollut sisäisesti vahva ja yksimielinen. Sen elämä on perustunut kestäville arvoille. Kristillinen kirkko on niitä juurruttanut mieliimme vuosisatojen ajan. Usko Jumalaan, rakkaus lähimmäiseen ja isänmaahan on kantanut. Mutta kestämmekö nyt, tämän ajan haasteiden keskellä?

Mielessäni on vanha, mutta meidän aikaamme hyvin ajankohtainen Aisopoksen satu: ”Oli kerran mies, jolla oli seitsemän poikaa. He olivat itsepäisiä ja kiistelivät usein. Heidän isänsä oli kauan surukseen huomannut tämän. Eräänä päivänä hän kutsui heidät luokseen ja näytti heille seitsemää keppiä, jotka oli sitonut kimpuksi. Hän lupasi antaa sata kruunua sille, joka voisi taittaa yhteensidotut kepit. He koettivat kaikki, tuloksetta. Ja vihdoin he jättivät kepit isälleen sanoen: ’Niitä on mahdoton katkaista.’ ’Ei’, vastasi isä, ’ei mikään ole helpompaa.’ Hän aukaisi nauhan ja katkaisi sitten vaivatta kepin toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän sanoi: ’Poikani, näiden keppien laita on niin kuin teidänkin, sillä jos yksimielisyys on poissa, olemme heikkoja. Yksimielisyys ylläpitää, mutta erimielisyys heikentää.”

Toinen Saarnaajan kertomuksen avaama näköala liittyy yhteisvastuuseen. Jokaista tarvitaan rakentamaan yhteiskuntaa. Pikkukaupungissa ei yhteisvastuu toteutunut, köyhä mies oli unohdettu. Hänen lahjansa ja taitonsa eivät päässeet käyttöön, ja juuri niitä olisi kipeästi tarvittu.

Meidän aikaamme tuntuvat sopivan varsin huonosti käsitteet "vastuu" ja "velvollisuus". Nykyisin puhutaan enemmän oikeuksista ja vapauksista. Minun etuni menee aina muiden tai yhteisen edun edelle. Siitäkö johtunee, että erimielisyyttä on niin paljon joka puolella: kodeissa ja perheissä, työpaikoilla ja yhteiskunnallisessa elämässä? Vapauden ja vastuun, oikeuden ja velvollisuuden on oltava tasapainossa, jotta kansa voi hyvin ja selviää tulevaisuuden haasteista.

Jokaisella on vastuu yhteisestä hyvästä. Sitähän yhteisvastuu itse asiassa on. Jokaisella on oma tehtävänsä ja paikkansa yhteisen hyvän ja yhteisön rakentamisesta. Jolle on enemmän annettu valtaa, siltä myös vaaditaan enemmän vastuuta. Johtajan vastuu on suurempi kuin rivityöntekijän, päättäjän suurempi kuin äänestäjän. Kummallakin on vastuunsa ja kummankin tulee se täyttää. Yhteisvastuu johtaa kantamaan heitä, jotka ovat joukossamme heikoimpia eivätkä selviä omin avuin. Tällaista yhteisvastuuta me nytkin hyvin kipeästi tarvitsemme, kun talouskriisi koettelee myös meidän maatamme ja paikkakuntiamme.

Kolmas Saarnaajan kirjan kertomuksen näköala liittyy kykyyn ratkoa ongelmia. ”Viisaus on sota-aseita parempi,” Saarnaajan kertomus päättyy. Maassamme sota-aseet vaikenivat 69 vuotta sitten, kun talvisota päättyi 13. päivä maaliskuuta 1940. Mutta rauha ei kestänyt kauan. Aseet jälleen alkoivat puhua. Jokainen sodan kokenut tietää omakohtaisesti, kuinka totta Saarnaajan sanat ovat. Silloin kuin joudutaan turvautumaan aseisiin ja väkivaltaan, on jo paljon menetetty, vaikka joskus onkin pakko toimia niin.

Miten löytää sellainen viisaus, jotta maailmassa ei tarvitsisi turvautua väkivaltaan ja aseisiin, ei kansojen kesken eikä myöskään ihmisten välillä? Miten voisi tapahtua muutos erimielisyydestä kohti yksimielisyyttä, yksilön edun ajamisesta kohti yhteisvastuuta? Miten kykenemme muutoksiin, jotta voimavarat voidaan suunnata rakentavasti yhteisen tulevaisuuden hyväksi?

Kyky tehdä muutoksia riippuu kyvystä tehdä yhteistyötä toisten kanssa. Yhteistyökyky puolestaan on riippuvainen kyvystä ja rohkeudesta ratkoa erimielisyyksiä ja ristiriitoja, joita aina yhteistyössä ilmaantuu. Rohkeus kohdata konflikteja ja selvittää niitä rakentavasti on riippuvainen avoimuudesta. Ja avoimuus puolestaan syntyy ja kasvaa ainoastaan luottamuksessa ja luottamuksesta.

Kaiken lähtökohtana on siis luottamus. Vain vahvistamalla luottamusta voi kasvaa avoimuus, josta nousee rohkeus ratkoa ristiriitoja. Siitä puolestaan kasvaa yhteistyökyky ja se mahdollistaa muutoksen kohti yksimielisyyttä ja yhteisvastuuta.

Itsenäistä Suomea on rakennettu yli yhdeksän vuosikymmenen ajan. Sotien jälkeen rauhan aikaa on yli kuusi vuosikymmentä. Saarnaajan kirjan kokemukset kaukaa historiasta opastavat meitä yksimielisyyden, yhteisvastuun ja luottamuksen rakentamiseen. Se on viisautta, jolle hyvä tulevaisuus perustuu.

Seppo Häkkinen