Muutosten aika

Mikkelin hiippakunta – kuten koko Suomen evankelis-luterilainen kirkko – on tänään erilainen kuin edellisen synodaalikokouksen aikaan. Paitsi että piispa on vaihtunut vuoden 2004 jälkeen, moni muukin asia on toisin.

Kuudessa vuodessa on hiippakuntamme seurakuntien lukumäärä vähentynyt 61:stä 50:een, seurakuntatalouksien määrä 54:stä 37:ään. Hiippakunnan väkiluku on tämän vuoden alussa 416 210 henkilöä, se on kuudessa vuodessa pienentynyt lähes 28 000 henkilöä (27 967), tuomiokirkkoseurakunnan jäsenmäärän verran. Kirkkoon kuuluvien osuus koko väestöstä on laskenut lähes 4 prosenttiyksikköä. Jumalanpalveluksiin osallistuneiden määrä on laskenut vuositasolla yli 50 000 henkilöä (51 068), kirkollisiin toimituksiin osallistuneiden määrä puolestaan on vähentynyt 44 000 henkilöä (44 731). Työntekijöitä hiippakunnassamme oli kuusi vuotta sitten 2519, viime vuoden lopussa 2411. Suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle on alkanut, mikä näkyy myös hiippakuntamme papistossa. Muutosten kuvausta voisi jatkaa loputtomiin monilla muilla toiminnan ja talouden tunnusluvuilla. Tässä yhteydessä nämä lyhyet maininnat riittävät.

Hiippakuntamme muutos kytkeytyy luonnollisesti monella tavalla ympäröivään yhteiskuntaan. Emme elä kirkkona tyhjiössä, vaan osana suomalaista yhteiskuntaa. Sitten viime synodaalikokouksen elinkeinoelämän, erityisesti metsäteollisuuden murros, talouden heilahtelut, muuttoliike, työelämän muutokset, ikärakenteen muutos, arvojen ja elämäntapojen eriytyminen, viestinnän, varsinkin verkkoviestinnän kehitys ja monikulttuurisuuden vahvistuminen ovat näkyneet myös seurakuntaelämässä. Olemme huomanneet, kuinka maailmanlaajat muutokset koskettavat yhä enemmän myös meitä, oli kyse sitten finanssikriiseistä ja pankkijärjestelmien ongelmista, ilmastonmuutoksesta ja luonnonkatastrofeista tai viimeisimmistä muotitrendeistä ja musiikkityyleistä.

Myös uskonnollisuuden muutokset näkyvät seurakunnissamme. Uskonnollisuus ja uskonnolliset tarpeet eivät ole kadonneet suomalaisista minnekään. Länsimaisessa uskonnollisuudessa on jo pitkään ollut käynnissä syvältäkäyvä murros. Uskonto ei ole katoamassa mihinkään, kuten aiemmin sekularisaatioteorioissa uskottiin. Kyse on pikemminkin uskonnon muodonmuutoksesta. Uuteen nousevaan uskonnollisuuteen liittyy opillinen relativistisuus, yhteisöllinen sitoutumattomuus sekä uskonnonharjoituksen privatisoituminen. Keskeistä kaikille näille piirteille on uskonnollisuuden lisääntyvä irtautuminen perinteisistä uskonnollisista instituutioista. Tämä kaikki on näkynyt myös meidän hiippakuntamme elämässä.

Kirkko 2020

Edellä olen kuvannut hyvin lyhyesti osaa niistä muutoksista, joiden keskellä Mikkelin hiippakunta on elänyt viime vuodet. Ne eivät ole vain meidän kohtaamiamme kehityskulkuja. Samat kysymykset ovat olleet esillä, kun on pohdittu koko kirkkomme tulevaisuutta.

Kirkolliskokous päätti syysistunnossaan 2008 perustaa pysyvän tulevaisuusvaliokunnan seuraavan toimikautensa alusta, ja että kirkkohallitus antaa neljän vuoden välein kirkolliskokoukselle kirkon tulevaisuusselonteon. Kirkkohallitus on viime viikolla, 21.9.2010, antanut ensimmäisen tulevaisuusselonteon marraskuussa kokoontuvalle kirkolliskokoukselle. Asiakirjassa ”Kirkko 2020” (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko. Kirkkohallitus. Helsinki 2010) hahmotellaan ensinnä globaaleja ja kansallisia muutoksia sekä uskonnollisuuden ja kirkon elämän muutoksia. Sen jälkeen pohditaan muutosten vaikutuksia seurakuntiin.

Tulevaisuusselonteossa esitetään kolme kuvaa tulevaisuuden kirkosta. Ensimmäisessä kuvassa ”oleminen riittää”. Olemiseen perustuvan seurakuntakuvan hahmottamiselle keskeistä on havainto, että ensin seurakunta on ja vasta sitten se voi toimia. Seurakunnan olemisella on itseisarvo eikä sen tarvitse ansaita arvoaan toiminnallisuuden kautta. Kirkossa olisi löydettävä sellainen olemisen mieltäminen, joka pysyy tasapainossa kaiken tekemisen kanssa. Seurakunta on Kristuksen ruumis eikä tule sellaiseksi vasta toiminnan kautta. Kristus on ruumiissaan läsnä maailmassa ja jäsen on osallinen tästä pelkästään olemalla jäsen. Näin osallisuus ei perustu omaan aktiivisuuteen tai uskonnolliseen mielenlaatuun. Olemista korostavassa seurakuntaelämässä pystytään tarjoamaan seurakunnan jäsenille sellainen viitekehys, joka antaa turvalliset raamit oman elämänkokonaisuuden nivomiseksi laajoihin, mielekkäisiin yhteyksiin. Kirkon perinteen mukaan oleminen sinänsä on merkityksellistä, koska se on Jumalan aikaansaannos ja lahja. Luomisusko antaa olemiselle dynaamisen ja mielekkään sisällön.

Toisessa kuvassa ”osallisuus on asiakkuutta”. Asiakkuusajattelussa kirkon ja sen jäsenen välistä suhdetta tarkastellaan asiakkuuden tavoin. Asiakkuuden arvo muotoutuu kirkon ja jäsenen välisissä kohtaamisissa. Asiakkuuskuvalle eli jäsenlähtöiselle tarkastelutavalle voidaan juontaa teologista perustaa maallikkouden kautta. Kasteessa saatu Pyhä Henki vaikuttaa ja puhuu jäsenissä monella eri tavalla. Siksi jäsenten hengelliset tarpeet ovat aina vakavasti otettavia ja kunnioitettavia. Asiakkuusajatteluun perustuvaan seurakuntaan mahtuu monenlaiset jäsenet toiveineen. Eri tavoin kirkkoa lähestyvät ihmiset tarvitsevat yhteyttä toisiin samanmielisiin voidakseen omaehtoisesti liittyä yhteen sekä kehittää ja ylläpitää itselleen mielekkäitä toimintamuotoja. Tässä tilanteessa kirkon on luotava edellytykset nopealle ja joustavalle organisoitumiselle ja verkostoitumiselle.

Kolmannessa kuvassa ”kirkolla on vahva profiili”. Vahvan profiilin kirkon teologinen pohja on yhtäältä pietistis-evankelikaalisessa uskovien seurakunta-ajattelussa ja toisaalta taustalla on raamatullinen ja alkukirkon sosiokulttuurisessa kontekstissa muotoutunut itseymmärrys. Siinä kristityksi tunnustautuminen pääsääntöisesti merkitsi erottautumista ympäröivästä kulttuurista ja siirtymistä uskonnolliseen toiseuteen. Hengellinen elämä jäsentyy henkilökohtaisen uskon ratkaisun ja sitä seuraavan kilvoituselämän kautta. Vahvan profiilin kirkko piirtää nykyistä selkeämmän rajan ympärilleen ja edellyttää jäseniltään sitoutumista. Se ei kuitenkaan merkitse yksiulotteista totuusyhteisöä, vaan voi sisältää erilaista uskonnollista traditioainesta, erilaisia tulkintoja. Kirkko voi olla ekumeenisesti avara ja käydä avointa opillista keskustelua. Vahvan profiilin kirkossa rajoja ei piirretä maantieteellisesti, vaan yhteisen kielen ja sosiaalisen kontekstin kautta. Seurakuntarakenteen osalta tämä merkitsee askelta kohti henkilöseurakuntamallia, jolloin jäsenyys on henkilökohtaisen aktiviteetin varassa.

Mikään tulevaisuusselonteossa esitetyistä kuvista ei itsessään pysty tarjoamaan riittävän hyvää mallia seurakuntana ja kirkkona elämiseen. ”Ne ovat piirteiltään kärjistettyjä mahdollisia maailmoja”, kuten selonteossa todetaan. Sellaisina ne tarjoavat, kuten koko tulevaisuusselontekokin, virikkeitä tulevaisuuden kirkon rakentamiseen.

Pappina muutosten keskellä

Pappeina meillä on suuri vastuu kirkkomme tulevaisuudesta. Miten me pappeina elämme ja toimimme aiemmin hahmottamani muutoksen ja edellä kuvaamieni tulevaisuusskenaarioiden keskellä?

Mikael Agricolan vanha ohje papeille Psalttarin esipuheessa neuvoo: ”Eikös ole pappien virkana opiskella, saarnata ja rukoilla?”

Ensinnä meidän on jatkuvasti opiskeltava. Pappeina meidän on pidettävä huolta jatkuvasti oman ammattitaitomme säilymisestä ja kasvusta. Synodaalikokous kerran kuudessa vuodessa ei tähän riitä. Erityisesti papilta vaaditaan hyvää teologista asiantuntemusta. Teologia on kaiken aidon kirkollisen ja kristillisen ajattelun pohja ja toiminnan edellytys. Varsinkin muutoksissa tarvitaan, että pappi osaa teologisesti arvioida ja sanoittaa tilannetta.

Ainoastaan sellaisella yhteisöllä on tulevaisuus, joka tietää, mikä se on ja mikä sen tehtävä on. Tämä koskee myös kirkkoa. Olennaista kirkolle on, että se on uskollinen sanomalleen ja lähettäjälleen ja hänen antamalle tehtävälle. Tämä johtaa erilaisten muutospaineiden keskellä väistämättä vaikeuksiin ja elämään jatkuvassa jännitteessä. Se näyttää olevan kirkon osa. Mutta ilman uskollisuutta omalle olemukselleen kirkko lakkaa olemasta kirkko. Pappien tehtävä on pitää huolta kirkon identiteetistä.

Eräs arvostettu edeltäjäni, myöhemmin arkkipiispana toiminut Martti Simojoki painotti, kuinka ratkaisevaa papin työn kannalta oli, mitä tämä ajatteli ja uskoi Kristuksesta. Mutta se ei vielä riittänyt pappisviran hyvään hoitamiseen. Papin oli tunnettava mahdollisimman monipuolisesti myös omaa aikaansa ja sen yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja sivistyselämään vaikuttavia tekijöitä. Juuri ne muovasivat ihmisten ajatuksia ja arvoja. Simojoen mielestä papin tuli kuitenkin olla tarkka, ettei hän yritä löytää mielekkyyttä vain sellaisista asioista, jotka kuka tahansa ajatteleva ihminen saattoi hyväksyä. Silloin pappeus menettää varsinaisen sisältönsä. ”Jos kadotetaan yhteys Raamatun ajatusmaailmaan, ollaan valmistautumassa kirkon itsemurhaan”, hän sanoi. (Pekka Niiranen: Martti Simojoki – kirkon ääni. Kirjapaja 2008, s 160)

Toiseksi Agricolan ohjeen mukaan on saarnattava. Kirkon julistuksen aika ei ole ohitse, koska tehtävästä on nimenomainen Herramme käsky. Kirkon uudistuksen yksi lähtökohta on elävä ja yksinkertainen evankeliumin julistaminen, eri tavoilla ja eri tilanteissa.

Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen kirjoitti huhtikuussa (23.4.2010) lehtensä pääkirjoituksessa kirkkomme tulevaisuudesta. Mielestäni hän osui ytimeen: ”Olennaisin kysymys on hengellinen. Kirkko häviää harrastusten kilpailussa, mutta vain kirkossa kristitty voi kokea pelastuksen, pyhyyden ja ikuisuuden välähdyksen. Kiireen ja riittämättömyyden riepottama rauhoittuu. Kirkko ei saa paeta uskon mysteeriä, ydinolemustaan, etiikkaan ja sosiaalisuuteen. Se on enemmän kuin arvokeskustelu ja terapia. Älkää hävetkö yksinkertaista evankeliumia. Siinä piilee uudistus, ihmisen vapaus, toivo kärsimyksen ja kuoleman maailmassa.”

Meidän pappeina on pidettävä huoli, ettei yksinkertainen evankeliumi katoa kirkostamme ja julistuksestamme. Kunnioitettu opettajani Martti Parvio kiinnitti siksi nuorten teologien huomiota kolmeen seikkaan:

Hänen olisi kaikin keinoin lisättävä henkilökohtaista Raamatun tuntemusta – tässä meidän teologien laiminlyönnit ovat suuret.Hänen olisi jatkuvasti, Raamatusta ammentaen ja sen valossa tarkistettava uskonsa ja julistuksensa sisältöä.Hänen olisi vaalittava sisäistä elämäänsä, omantunnon ihmistä. Olisi hyvä, jos hänen elämäänsä hallitsisi kurinalainen rukous. Näin syntyy teologeja, jotka rakentavat kokonaisuutta, Kristuksen kirkkoa. (Martti Parvio: Usko tässä ajassa. Sley-kirjat 1984, s 92).

Kolmanneksi Agricola neuvoo pappeja rukoilemaan. Agricola liittyy ohjeessaan Raamatusta avautuvaan säännölliseen rukouselämään. Paavali kärjistää sanomansa kehotukseen ”Rukoilkaa lakkaamatta” (1 Tess. 5:17) ja ajatukseen ”Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin” (Ef. 6:18). Paavalin tarkoitus on sanoa, että kristittyä tuli ympäröidä rukouksen ilmapiiri. Koska rukous oli kirkon elinehto, ainakin jonkin ryhmän oli kirkossa hoidettava jatkuvaa rukouspalvelua. Näin rukouksesta tuli erityisesti pappien tehtävä, vaikka se samalla onkin jokaisen kristityn etuoikeus.

Päivittäinen, säännöllinen (liturginen) rukouselämä kuuluu papistolle erityisesti, se on suorastaan sen velvollisuus. Agricolan mukaan ”Jospa päivittäin tapana pidettäisiin, että Raamatusta jotakin luettaisiin, yöpalveluksissa ja messuissa varhain, se Jumalan edessä olisi parhain. Rukoilemaan älä ole laiska, ettei Herra sinua maahan paiskaa.”

Rukouksessa on papin työn ydin ja kirkon uudistuksen perusta. Se ei ole kuitenkaan ihmistekoista suoritusta. Rukouksessa ihminen avautuu Pyhän Hengen johdatettavaksi. Silloin hän huomaa, ettei hänen oma elämänsä ja uskonsa ole hänen omien voimiensa ja viisautensa varassa. Rukouksessa pappi ymmärtää, ettei kirkon elämä ja tulevaisuus ole hänen varassaan, vaan Jumalan käsissä. Ehkä juuri siksi vanhastaan kirkkolaissa säädettiin, että pappeinkokouksen jokainen päivä alkoi jumalanpalveluksen jälkeen virrellä Veni Sancte Spiritus:

Veni Sancte Spiritus. Reple tuorum corda fidelium; et tui amoris in eis ignem accende: qui per diversitatem linguarum cunctarum gentes in unitate fidei congregasti. Alleluja, Alleluja.

Tule Pyhä Henki. Täytä sinun uskollistesi sydämet, ja sytytä rakkautesi tuli meihin, Sinä, joka monilla kielillä kokosit kansat pyhän uskon yhteyteen kaikessa maailmassa. Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesti. Halleluja. Aamen.

Seppo Häkkinen