Raamattutunti Kirkastusjuhlilla Heinäveden kirkossa 26.7.2014

”Suurin niistä on rakkaus.” ”Suurin” on superlatiivi sanasta ”suuri”. Vertailumuotona superlatiivi ilmaisee ominaisuuden suurinta määrää. Se edellyttää muita käsitteitä, jotta vertailu on mahdollista. ”Niistä” kertookin, että vertailukohtia on useita. Loppuosa virkkeestä paljastaa, että yksi vertailtavista asioista on rakkaus. Mutta mitkä muut asiat ovat? Ja mitä rakkaus on? Miksi se on suurin?

Tällaisia kysymyksiä raamattutunnin otsikko herättää. Toki Raamattunsa tunteva oivaltaa, että raamattutunnin teema on suora lainaus 1. Korinttilaiskirjeen 13. luvusta. Sitä on kuvattu Raamatun kauneimmaksi luvuksi.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. 

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Useimmille meistä tämä raamatunkohta – tai oikeammin osa siitä – on tullut tutuksi avioliittoon vihkimisestä. Olen työskennellyt parikymmentä vuotta seurakuntapappina. Sen vuoksi olen lukenut tämän raamatunkohdan useita satoja kertoja vihkitoimituksessa. Se sopiikin hyvin vihkipareille luettavaksi. Sen kielellinen kauneus, rytmi ja sointi tekevät siitä suurenmoisen runon. Sen sisältö on samalla helppo ymmärtää. Se puhuu välittömästi kaikenlaisille ihmisille. Mutta se on myös helppo ymmärtää väärin tai ainakin hyvin kapeasti.

Jokapäiväisessä kielenkäytössä rakkaus on yhä enemmän alkanut merkitä miehen ja naisen välistä rakkautta, eroottista rakkautta. Siitä on kuvauksia, kertomuksia, lauluja, elokuvia, näytelmiä, tarinoita vaikka kuinka paljon. Apostoli Paavalin kuvaama rakkaus on kuitenkin tyystin toisenlaista. Hän ei puhu ihmisten rakkaudesta, vaan Jumalan rakkaudesta. Siksi hän voi väittää, että rakkaus on suurin, jopa uskoa ja toivoakin suurempi.

Muuten rikas suomen kieli on rakkaus-sanan kohdalla köyhä ja yksitoikkoinen. Se tuntee vain yhden rakkaus-termin. Liekö edes vääräleukaisilla savolaisilla tai sukkelakielisillä karjalaisilla olemassa muuta sanaa kuin rakkaus? Sen sijaan kreikkaa kirjoittaneet antiikin filosofit ja Uuden testamentin kirjoittajat käyttivät useita rakkautta merkitseviä sanoja: eros viittasi eroottiseen, itselle haluavaan rakkauteen, storge kiintymykseen ja keskinäistä yhteenkuuluvuutta korostavaan rakkauteen, filia ystävien väliseen toverilliseen rakkauteen ja agape ylimaalliseen ja jumalalliseen, toista palvelevaan ja uhrautuvaan rakkauteen.

Paavalin käyttämä sana on agape, siis olemukseltaan palveleva ja uhrautuva rakkaus. Apostoli käsittelee aluksi (13:1-3) neljää tai viittä Korintin seurakunnassa korkealle arvostettua armolahjaa: hurmoskielellä puhumista, salaisuuksien ja kaiken tiedon hallitsemista, profetoimista ja vuoria siirtävää uskoa. Yhä edelleen tällaiset lahjat tuntuvat kiinnostavan ihmisiä. Merkkinä siitä on tänä viikonloppuna Helsingissä vieraileva amerikkalaissaarnaaja David Herzog. Kokouksissa odotetaan tapahtuvan ihmeitä. Herzogin mukaan ”odotan, että jotain suurta tapahtuu. Ehkä kuolleista herääminen, kuka tietää”. Uuskarismaattisessa uskonnollisuudessa tyypillistä on lopunaikojen odotus ja usko armolahjoihin, muiden muassa profetoiminen ja parantaminen. Ihmisiä kiinnostavat parantumisihmeet, kultahampaiden ilmestymiset suuhun, yhtäkkinen hiustenkasvu tai laihtuminen. Onpa yleisön sekaan kuulemma joskus ilmestynyt kultapölyä ja enkelin sulkia. (Saarnaaja lupaa ihmeitä HS 23.7.2014)

Mitä tällaiseen sanoo apostoli Paavali? Korintin seurakunnassa arvostettiin kokemuksellista hengellisyyttä. Sitä toppuutteleva Paavali kirjoitti, että ilman toista palvelevaa rakkautta kaikki muut armolahjat ovat arvottomia ja hyödyttömiä.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Ilman toista palvelevaa rakkautta hurmoksellinen kielilläpuhuminen on joutavaa höpinää. Ihminen on vain ”kumiseva vaski”, siis jonkinlainen pronssinen gong-gong tai trumpetti tai pasuuna. ”Helisevä symbaali” puolestaan on yhteen lyötävät metallilautaset, joista lähtee terävä ja rämisevä ääni. Liioin ei auta, että ihminen profetoi ja saa katsoa Jumalan salaisuuksiin tai että hänellä on kaikki hengellinen tieto. Näistä korinttilaiset olivat ylpeitä. Nämä kiinnostavat ihmisiä yhä. Mutta apua ei ole edes ihmeitä tekevästä uskosta, jota aikamme uuskarismaattisuuden saarnaajat pitävät esillä. Apua ei ole siitäkään, että koko omaisuus jaetaan köyhille. Jos rakkaus puuttuu, ei auta edes marttyyrikuolema polttoroviolla.

Ilman rakkautta kaikki nämä huikeat suoritukset ovat tyhjän arvoisia ja mitättömiä. Niillä ei ole itseisarvoa. Tämä on kaiken ihmeitä korostavan hengellisyyden keskellä muistettava. Muuten käy niin, että ne peittävät Jeesuksen ristin. Silloin ollaan vaarallisella tiellä. Siksi Paavali joutui niin selvin sanoin opastamaan Korintin seurakuntaa. Samoin hän varmaan sanoisi myös meille. Omassa hengellisessä elämässä mielenkiinto alkaa helposti kohdistua uskon seuraamuksiin itse uskon ytimen sijasta. Jeesuksen risti alkaa peittyä muilla asioilla. Tai seurakuntaelämässä painopisteenä ovat sinänsä tärkeät asiat ja eettiset kysymykset, sen sijaan uskon ydin hämärtyy. Jeesuksen risti alkaa jäädä syrjään.

Vasta silloin lahjat ovat oikeassa käytössä, kun armolahjojen taustalla on sama rakkaus kuin mikä sai Kristuksen lähtemään meidän edestämme ristin tielle. Väistämättä mieleen tulee toissapäiväinen (24.7.) traaginen uutinen kahden Kansanlähetyksen työntekijän surmaamisesta Afganistanissa. Rakkaus Jeesukseen näkyi heissä rakkautena lähimmäisiin jopa oman elämän alttiiksi antamisena. He antoivat lahjansa Jumalan käyttöön lähimmäisten parhaaksi. He maksoivat rakkaudestaan kalliin hinnan. Siunaamme heidän muistoaan ja rukoilemme omaisten ja läheisten sekä työyhteisön puolesta.

Mutta mitä rakkaus oikein on? On mielenkiintoista, ettei Paavali määrittele rakkautta. Se on viisasta, sillä määritelmät tahtovat olla usein puisevia ja helposti vanhentuvia. Sen sijaan apostoli kuvaa rakkauden ilmenemismuotoja. Hän mainitsee pitkän luettelon esimerkkejä, arkisia ja helppotajuisia siitä, miten rakkaus näkyy (13:4-7). Ne ovat selviä ilman selittämistä.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Paavali tarkoittaa, että tällaisen rakkauden tulisi saada sijaa Kristuksen seuraajissa, ei vain jonain hienona teoriana ja kauniina sanoina, vaan arjen konkreettisissa tilanteissa. Kristittyjen tulisi antaa keskinäisissä suhteissaan tilaa sille rakkaudelle, joka ei kadehdi, ei katkeroidu, ei kersku eikä pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei muistele kärsimäänsä pahaa vaan antaa anteeksi. Juuri tästä syystä tämä raamatunkohta on hyvin sopiva kirkkomme avioliittoon vihkimisen kaavaan. Tällaista rakkautta tarvitaan erityisesti kaikkein lähimmässä ihmissuhteessa, avioliitossa. Tällaista rakkautta tarvitaan myös kaikessa kristillisessä yhteiselämässä. Kun seuraa kirkosta käytävää julkista keskustelua tai joidenkin seurakuntien elämää, päällimmäisenä mielikuvana ei ole rakkaus. Ehkä pikemminkin siinä toteutuu se totuus kristityistä, jonka mukaan ”missä kaksi tai kolme on koolla, siinä neljäs on heidän hampaissaan”.

Paavalin tarkoittama rakkaus ei ole tunne. Se on tekemistä, konkreettisia tekoja, toimivaa rakkautta, joka tuo Kristuksen lähimmäisen luo. Juuri tämä oli Korintissa puuttunut. Ja koska rakkaus oli puuttunut, seurakunta oli kyllä näennäisesti voimakas ja täynnä Henkeä. Tosiasiassa rakkauden loistaessa poissaolollaan olivat kaikki Jumalan lahjat menettäneet merkityksensä. Seurakunnasta oli tullut heikko ja hengetön. Onkohan tässä syy myös monien seurakuntiemme tilanteeseen? Rakkauden puute johtaa näivettymiseen ja heikkouteen.

Paavali palaa vertaamaan keskenään rakkautta ja henkilahjoja (13: 8-13). Ylivertaiseksi sen tekee, että rakkaus ei koskaan häviä. Sen sijaan kaikki henkilahjat ovat täällä vain vajavaisia. Tulee aika, jolloin Jumalan salaisuudet ovat ilmiselviä kaikille kirkkauteen päässeille. Silloin myös kielilläpuhumisen lahja menettää merkityksensä, koska kukaan ei sellaista erityistä lahjaa tarvitse. Samoin käy ilmi, että kaikessa hengellisessä tiedossa, kaikkein syvimmässäkin, on sittenkin tämän katoavaisen ajan leima. Kun joskus profetoiminen taukoaa, kielilläpuhuminen lakkaa ja tieto menettää merkityksensä, silloin rakkaus on tullut täydelliseksi eikä se häviä koskaan.

Tämä asia on verrattavissa ihmisen kasvamiseen aikuiseksi. Lapset ajattelevat oman rajallisen käsityskykynsä mukaisesti ja puhuvat mitä osaavat. Kun ihminen varttuu aikuiseksi, hänen puheensa ei ole enää lapsen epäselvää lepertelyä. Hän tajuaa yhden ja toisen asian paremmin kuin polvenkorkuisena. Aivan samoin käy myös henkilahjojen. Ne ovat tosin esimakua tulevasta, mutta sittenkin vain valju esimaku ja kaukana Jumalan todellisuudesta. Sen sijaan rakkaus on täydellinen Jumalan lahja. Siinä täytyy jokaisen kristityn kilpailla ja etsiä Kristuksen rakkautta oman elämän käyttövoimaksi.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Hyvät ystävät. Tällainen tausta on raamattutuntimme aiheella. Jos olet jaksanut kuunnella ja pysyä hereillä tähän asti, niin toivon, että jaksat myös seuraavan. Tai jos vieruskaverisi nuokkuu, niin tönäise häntä ja sano, että nyt vasta piispa pääsee varsinaiseen asiaansa. Nimittäin meidän ongelmamme on siinä, että rehellisesti itseämme arvioiden ja peiliin katsoen joudumme myöntämään, ettei meissä itsessämme ole apostolin peräänkuuluttamaa toista palvelevaa ja toisen puolesta uhrautuvaa rakkautta. Ei meissä ole luonnostaan sitä rakkautta, josta Paavali sanoo: ”Suurin niistä on rakkaus.”

Raamattu on oikeastaan rakkauskertomus siitä, kuinka Jumala rakastaa luomaansa maailmaa ja ihmisiä. Raamatussa tapaamme Jumalan, joka ravitsee ja hoitaa ihmistä sekä kutsuu ja kokoaa ihmisiä luokseen. Jeremian kirjassa Jumala sanoo: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” (Jer. 31:3)

Meidät luotiin rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Mutta syntiinlankeemuksessa jotain särkyi ja turmeltui ihmisessä pahasti. Sen vuoksi syntinen ihminen rakastaa luonnostaan ennen kaikkea itseään. Ihmisen rakkaus kohdistuu sellaiseen, joka on meille rakastamisen arvoista ja hyödyllistä, joka tuottaa itselle iloa ja nautintoa. Ihmisen rakkaus syntyy kohteen arvosta ja kauneudesta. Jumalan rakkaus on toisenlaista. Se kohdistuu sellaiseen, jossa itsessään ei ole rakastettavaa. Jumalan rakkaus tekee rakastamastaan arvokkaan ja kauniin.

Lähes viisisataa vuotta sitten, huhtikuussa 1518 heidelbergiläisessä luostarissa pidettiin väitöstilaisuus. Siinä augustinolaismunkki Martti Luther esitteli paradoksien teologiansa. Väitöslauseen mukaan on olemassa kahdenlaista rakkautta: rakkautta, jolla Jumala rakastaa ja rakkautta, jolla ihminen rakastaa. Näillä on suuri ero. Luther lausuu: Jumalan rakkaus ei löydä rakastettavaansa, vaan luo rakastettavansa. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä on tyhjää eikä ole mitään, luodakseen siitä jotakin ja saattaakseen sen olemaan. Se ei löydä kohteestaan valmiina sitä, mikä on rakastettavaa, vaan luo sen. Ihmisen rakkaus sen sijaan kohdistuu jo olemassa olevaan, hyvään ja kauniiseen. Ihmisen rakkaus syntyy kohteen arvosta ja sen loistosta. Luther toteaa kaikkien filosofien ja teologien tähän asti opettaneen, että rakkauden syy on sen kohde. Koska ihmisen rakkaus syntyy kohteestaan, se pikemminkin vastaanottaa kuin jakaa hyvää. Niinpä ihmisen rakkaus etsii aina myös omaa hyväänsä. Tästä seuraa, että ihmisen rakkaus on valikoivaa: toiset se hyväksyy, toiset hylkää.

Ihmisen rakkaus ei luonnostaan kohdistu tyhjään ja pahaan, mutta Jumalan rakkaus on toisenlaista. Se ei tavoittele hyvää kohteestaan, vaan päinvastoin jakaa sille hyvää. Jumalan rakkauden syy ei ole rakkauden kohteen arvokas ominaisuus, vaan suurimman rakkauden, Jumalan itsensä puhdas, luova ja lahjoittava hyvyys. Jumalan olemus on ehtymätön, ulospäin pulppuava rakkaus. Koska Jumalan rakkaus luo rakastettavansa, se ei määräydy kohteen ominaisuuksien mukaan. Näin se ei katso henkilöön. Se ei ole riippuvainen ihmisen mielipiteistä, joiden mukaan rakkauden kohteen on aina oltava jotain.

Ihmisen rakkaus suuntautuu ylöspäin, suureen, viisaaseen, elävään, kauniiseen ja hyvään. Jumalan rakkaus puolestaan kohdistuu alas, halpa-arvoiseen, huonoon, mitättömään, heikkoon, häpeälliseen, omahyväiseen, pahaan, jumalattomaan. Yksi kauneimpia Lutherin kiteytyksiä on: ”Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan. Heitä ei rakasteta, koska he ovat kauniita.” Tässä on vastaus rakkaudettomuuden ongelmaamme. Jumala on rakkautensa mukaisesti siellä, missä hänen rakkautensa kohteet ovat: ihmisyydessä, heikkoudessa, kiusauksissa ja kaikessa hädässä. ”Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan. Heitä ei rakasteta, koska he ovat kauniita.”

Jumalan rakkaus tulee voimakkaimmin esiin Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Kristuksessa Jumala ei ole ainoastaan osoittanut armahtavaa mieltä ihmistä kohtaan, vaan hän on antanut kokonaan itsensä ihmiselle. Jumalan rakkaus näyttäytyi kaikkein kirkkaimmin, kun Jumala Jeesuksessa Kristuksessa sovitti Golgatalla ihmiskunnan synnit kertakaikkisella ja täydellisellä uhrilla.

Jeesuksen risti on syvimmän rakkauden merkki. Raamattu todistaa tästä monessa kohtaa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1 Joh. 4:10) Näin Jumala sinua rakastaa. Tällainen itsensä antava, toisen puolesta uhrautuva, palveleva rakkaus on suurin. Exit-yhtyeen laulussa se on kiteytetty osuvasti: ”Mitä rakkaus on, sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luota ristin löydät vastauksen.”

Jeesuksen risti on syvimmän rakkauden merkki. Usko on tämän Kristuksessa ihmistä kohtaavan rakkauden vastaanottamista. Usko ei synny ihmisen rakkaudesta Jumalaa kohtaan, vaan vastaanotettaessa Jumalan rakkaus uskolla. Pelastukseen ei tarvita omia suorituksia, hyviä tekoja tai sääntöjen noudattamista. Pelastus saadaan yksin armosta uskon kautta Jeesuksen sovitustyön tähden. Kyse on armosta, siitä mistä rippikoulun muistisääntö opettaa: Ansioton Rakkaus Minun Osakseni. Tällaista on Jumalan rakkaus. Se kohdistuu syntisiin, niihin jotka eivät ole kerrassaan mitään. Jumalan rakkaus tekee heistä pyhiä, kauniita ja ehjiä. Se ei rakasta, jotta saisi itse hyvää, vaan jotta voisi antaa toiselle hyvää. Suotta ei Paavali opeta: ”Suurin niistä on rakkaus.”

Suhteessa Jumalaan siis Jumala rakastaa meitä ilman omia tekojamme tai ansioitamme. Sen sijaan suhteessa tosiin ihmisiin ja luontoon me tarvitsemme rakkauden tekoja. Kun ihminen kohtaa sellaisen Jumalan rakkauden, että hän saa syntinsä anteeksi, hän heijastaa tätä rakkautta ympärilleen ja tahtoo tehdä hyvää. Jumalan rakkaus vapauttaa palvelemaan muita ihmisiä. Uskon välityksellä kristitty elää Kristuksessa ja Kristus hänessä. Rakkauden välityksellä kristitty elää lähimmäisessään ja lähimmäinen hänessä.