Puhe Sotainvalidien Veljesliiton Kymen piirin Kirkkopäivässä 19.9.2013 Savitaipaleella

”Varmasti olette jo ajatellut että kirjeenne on mennyt hukkaan kun ei ole kuulunut mitään. Nyt vihtoinkin lähetän vaatimanne tietot jotka koskevat totennäköisesti teitän veli vainajanne viimeisijä hetkijä. Oli syksy 1939 sain kutsun, lähteä sinne jonne satat tuhannet toisetkin suomen nuoret miehet. Saimme jättää rakkaat kotimme ja kaikki mitä niissä oli. Ja astuva tuota synkkää aikaa kohten. Kokoonnuimme halunan kansakoululle ja sieltä matkamme suuntautu kuopioon. Täällä joutun veljenne kansa samaan konekivääri ryhmään hän toimi meitän ryhmän johtajana. Olimme reservi aikamme impilahden pitäjässä, kitelässä ja ruokojärvellä. Tulin Kauko vainajan kanssa hyväksi tutuksi hänhän oli kunnon nuorukainen, niin rauhan aikana kuin sotassakin. Emmehän kukaan toivoneet sotaa, ainahan kaipasimme rauhan omaisiin oloihin. Mutta tuo kylmä viesti tuli, ja meitän täyty käytä ase kätessä suojaamaan kalleimpia arvojamme. Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. Veljenne ei peljännyt sotaa hänen mielensä oli aina reipas. Mutta hänelle tuli kesken taistelua (xxx) tapaturma sillä häneltä polttivat jalan. Jota hän sairasti useita viikkoja. Saapu maaliskuussa, olimme olleet vihollisen kanssa melkein joka päivä tekemisissä. Oli 6 päivä alkamassa olimme Petäjäsaaressa. Kello kuuten tienossa aamulla alotti ryssä hirvittävän tykki tulen jota kesti yhtä mittaa kello 12 saakka päivällä. Sitte se alko hyökätä. Me pitimme puoliamme aina kello 16 saakka. Mutta sitten täyty meitän jättää saari surullisin seurauksin. Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme. Salmi oli 1800 m leveä ja kirkas päivä ja tuli hirvittävä. Veljenne ei pelännyt kuolemaa hän sano että se on niin sallittu jos sekin osaksi tulee. Jätettyämme saaren meitän ryhmästämme kaatu useita. Teitän veljenne kaatu myös noin 100 metriä rannasta. Asuin hänen kansa koko ajan yhtessä ja söimme monta pakettia yhtessä. Meitän joukko osaston luona ei käynyt pappia yhtään kertaa sotan aikana. Olen koittanut tähän kirjoittaa näitä tietoja, joita te pyysitte. Mutta jos mitä vielä haluatte tietää veljestänne niin tehkää se tietoisena että tahdon niitä ystävällisesti lähettää.”

Näin kirjoitti 8.12.1941 Hannes Pitkänen Juankoskelta kirjeessään Martta Pentikäiselle, joka oli tiedustellut veljensä Kaukon viime vaiheista. Maanviljelijä, reservin alikersantti Kauko Pentikäinen oli vaimoni Marian setä. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, niin kuin ei monen muunkaan sankarivainajan.

Kauko Pentikäisen kuolema on yksi niistä lukemattomista, joita Laatokan koillisnurkkauksen saarissa kohdattiin alkuvuodesta 1940. Pitkärannan edustalla olevassa Petäjäsaaressa kaatui 117 miestä kahdeksassa tunnissa maaliskuun 6. päivänä 1940. Kaatuneista oli nilsiäläisiä 23 ja rantasalmelaisia 46. Rantasalmelaisten menetys oli suurin yhtenä päivänä yhtä paikkakuntaa koskeva tappio talvisodan aikana. Petäjäsaaren taistelu oli yksi talvisodan päätösvaiheen ankarimpia taisteluita.

Tänä vuonna nilsiäläiset olivat saaneet Pitkärannan kaupungilta luvan rakentaa muistolehdon Petäjäsaareen. Paikaksi oli valittu talvisodan aikainen joukkosidontapaikka (JSP). JSP oli sijoitettu suojaiseen paikkaan pitkän kalliokielekkeen alle. Maaliskuun 6. päivän taisteluissa 1940 JSP sai ilmeisesti lentopommista täysosuman siten, että kalliokieleke romahti haavoittuneiden päälle. Parikymmentä miestä sai surmansa. Kallioon ovat sekä rantasalmelaiset että nilsiäläiset kiinnittäneet jo aiemmin muistolaatat. Nyt pieni alue on ympäröity mustalla metalliaidalla ja sen sisälle on rakennettu irtokivistä alttari. Heinäkuun 16. päivänä 2013 toimitin Petäjäsaaren muistolehdon siunaamisen. Hetki oli ikimuistoinen ja koskettava.

Kun valmistauduin muistolehdon siunaamiseen, sain käsiini edellä lukemani kirjeen. Kun luin sitä sekä muuta talvisodan tapahtumista kertovaa aineistoa, hahmottui mieleeni vahva kuva veteraanisukupolvien arvomaailmasta.

Ensinnä esille nousee tinkimätön velvollisuudentunto ja isänmaanrakkaus. Se tulee vahvasti esille esimerkiksi monissa Petäjäsaaren taisteluihin liittyvissä kertomuksissa. Sitä kuvaa koskettavalla tavalla Hannes Pitkäsen kirjeen maininta: ”Emmehän kukaan toivoneet sotaa, ainahan kaipasimme rauhan omaisiin oloihin. Mutta tuo kylmä viesti tuli, ja meitän täyty käytä ase kätessä suojaamaan kalleimpia arvojamme.” Hinta kalleimpien arvojen suojelemisesta oli kova. Sitä hintaa te sotainvalidit ja veteraanit yhä maksatte. Kuinka totta onkaan monen suusta kuultu lausahdus, että iän karttuessa vaivat ja vammat nuortuvat.

Kauko Pentikäisen täti Hanna Kokkonen (os. Pentikäinen) kirjoitti muistokirjoituksessa veljenpojastaan: ”Muistaessasi kalliin sotilasvalasi läksit sinäkin, Kauko, luottaen siihen, että oikeus voittaa. Vaikka se hetki oli varmaan raskas erotessasi rakkaasta kodistasi, menit sinne jonnekin, jossa miestä tarvittiin. Ja taistelitkin siellä sodan viime päiviin asti. Muistan, miten urhoollisen kirjeen kirjoitit serkullesi. Sanoit kirjeessäsi: Saisin jalkani palamisen vuoksi vielä sairaslomaa, mutta en tahdo, menen rintamalle.”

Tämä yksittäinen esimerkki on kuvaava. ”Saisin jalkani palamisen vuoksi vielä sairaslomaa, mutta en tahdo, menen rintamalle.” Kaikessa yksinkertaisuudessaan se kertoo veteraanisukupolvien velvollisuudentunnosta ja rakkaudesta isänmaata kohtaan. Sellaisia arvoja kansamme edelleen tarvitsee.

Veteraanisukupolvien arvomaailmasta nousee toiseksi esille lähimmäisenrakkaus. Sotien aikana ei kukaan voinut ”tuijottaa vain omaan napaansa” ja ajaa omaa etuaan. Pienen kansan elinehto oli yhteenkuuluvuus, toisten huomioon ottaminen, kokonaisedun asettaminen itsensä tai oman ryhmänsä edelle. Tunnus ”veljeä ei jätetä” on tällaisen lähimmäisenrakkauden ilmaus.

Sotilas on valmis asettamaan oman henkensä alttiiksi toisten puolesta. Sitä kuvaa osuvasti Hanna Kokkosen muistokirjoitus veljenpojastaan: ”Vaan muutamia päiviä kirjeesi jälkeen aivan yllätyksenä saapuikin suruviesti, että olet kaatunut sankarina Petäjäsaaren taistelussa isänmaan ja meidän puolestamme. Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäviensä edestä.” Tässä on viittaus Uuteen testamenttiin. Jeesus sanoi ennen kuolemaansa: "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta" (Joh. 15:13). Raamatunkohta voidaan kääntää myös toisin: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että asettaa henkensä alttiiksi ystäviensä puolesta.” Sodissamme taistelleet olivat mukana henkensä uhalla. Joidenkin osaksi tuli myös menettää henki. Joidenkin osana oli vammautua ja kantaa ruumiissaan tai mielessään sodan seurauksia koko loppuelämän ajan. Kaikki tämä kertoo lähimmäisenrakkaudesta, valmiudesta asettua alttiiksi toisten ja kokonaisuuden hyväksi.

Meitä nuorempia veteraanisukupolven esimerkki velvoittaa toimimaan samoin. Ennen äsken mainittuja Jeesuksen sanoja on hänen käskynsä ”Minun käskyni on tämä rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:12) Maamme vapaus on ostettu sodissa kaatuneiden ja haavoittuneiden hinnalla. Se velvoittaa meitä työskentelemään sen maan ja maailman puolesta, jonka takia he antoivat itsensä alttiiksi. Se kutsuu myös työhön rauhan puolesta. Tehtävämme on rakentaa luottamusta, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten, ihmisryhmien ja kansojen kesken.

Kolmanneksi esille nousee usko Jumalaan. äärimmäisen hädän ja epätoivon keskellä taistelleille ei jäänyt muuta kuin luottamus Jumalaan, vaikka välillä tuntui, että Jumalakin oli heidät unohtanut. Hannes Pitkäsen kirjeessä se tulee esille yksinkertaisen koruttomasti: ”Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. … Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme.” Inhimillisen epätoivon keskellä jäi vain toivo Jumalasta ja elämästä hänen luonaan taivaassa. Tieto tästä lohdutti myös omaisia surussa ja menetyksessä. Hanna Kokkonen kirjoittikin muistokirjoituksessa: ”Toivoisin, että saisimme yhtyä yhteiseen kiitosvirteen siellä rauhan maassa.”

Sotavuosina kansaamme kantoi toivottomuudenkin keskellä usko Jumalaan, muuta turvaa kun ei enää ollut. Se on meille vahva viesti turvautua ja luottaa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Hänen varaansa me saamme jättää niin oman kuin kansamme elämän ja tulevaisuuden.

Hyvät Kirkkopäivän osanottajat. Olen tässä puheessani kertonut yhdestä talvisodan unohdetusta rintamasta ja yhden sotilaan kohtalosta. Samanlaisia kertomuksia te osaisitte kertoa paljon lisää. Mutta jo tämä yksi tapaus paljastaa olennaisen niistä arvoista, joita me yhä tarvitsemme yksilöinä ja kansana.

Ensinnä tarvitsemme rakkautta isänmaahan. Tarvitsemme oman historian, kielen, menneiden sukupolvien työn ja taistelun arvostamista. Nykyajan kansainvälistyvässä maailmassa on erityisen tärkeää tuntea oma taustansa ja identiteettiinsä. Tämä koskee yksilöä, mutta myös koko kansaa. Kansamme selvisi raskaista sotavuosista, koska olimme yksimielisiä. Me selviämme kansana tulevaisuudessa, jos meillä on halua ja tahtoa työskennellä yhteisten päämäärien hyväksi, jos meillä on yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhteiset arvot. Toisin sanoen, jos meillä on rakkautta tähän isiemme maahan.

Toiseksi tarvitsemme rakkautta lähimmäiseen. Tarvitsemme niitä eettisiä arvoja, jotka nousevat kristillisestä uskostamme. Ne ovat muodostaneet vuosisatojen ajan sen kansamme selkärangan, joka on kestänyt vaikeatkin ajat. Toista on autettu ja heikommista on pidetty huolta. Veljeä ei ole jätetty. Lähimmäisenrakkaus on sitonut meitä toisiimme. Näillä eväillä me olemme jaksaneet ja yhä jaksamme. Jokaisen on toimittava yhteisen edun ja heikon lähimmäisen hyväksi, ei vain oman aseman turvaamiseksi. Tällaista lähimmäisenrakkauden asennetta kaipaamme koteihimme, työpaikoillemme ja yhteiskuntaamme.

Kolmanneksi tarvitsemme rakkautta Jumalaan. Esivanhempiemme voimavarana on ollut usko Jumalaan. Isien uskoon meidät on kasvatettu. Sitä me nytkin tarvitsemme: uskoa Jumalaan ja hänen johdatukseensa. Uskossa ei ole kyse pelkästä kulttuuriperinnöstä, vaan todellisesta elämän voimasta, joka syntyy elävän, ylösnousseen Vapahtajan kohtaamisesta. Tämä Vapahtaja, Jeesus Kristus on luvannut jo pyhän kasteen hetkellä olla meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Tämä lupaus kattaa menneet päivät, tämän päivän ja tulevaisuudenkin.